Yli kaksi vuotta on mennyt edellisestä postauksesta. Uutta elämää on takana viisi vuotta. Uskomatonta! Aika on kulunut todella nopeasti. Luulisi, että elämä olisi jo löytänyt suuntansa ja asettunut uomiinsa. Oletin, että olen jo menneet käsitellyt, suruni surrut. Mutta ei. Ei. Viime vuodet ovat olleet sumuinen jakso, jolloin olen puskenut eteenpäin yrittäen selvitä päivästä toiseen. Eroamiseen ja lähtööni liittyi tietenkin häpeää, syyllisyyttä ja valtavasti epäonnistumisen tunnetta. Viimeiset kaksi vuotta opiskelin työn ohessa. Todella rankkaa aikaa, en olisi uskonut, että saan opintoni päätökseen. Mutta kaikesta huolimatta saavutin tavoitteeni. En kuitenkaan osannut iloita valmistumisestani. Opiskelukaverit juhlivat shampanjalla, hihkuivat riemusta. Tutkintotodistus tuli postissa, meni yli kaksi viikkoa ennen kuin avasin kuoren.

Olin kuin tyhjiössä. Enää ei tarvinnut miettiä etätehtäviä ja opintosuorituksia. Sitten tuli romahdus. "Se tunne kun kuulet, että exällä on toinen" (Mikä "toinen"?? Se on "uusi". Emme ole enää pari!!) Siltä se tuntui. Sillä on toinen. Olin kyllä mielessäni miettinyt ja tiennyt, että tämäkin päivä voi vielä koittaa. Tietenkin sysäsin ajatuksen taka-alalle. Teki liian kipeää ajatella sitä. Toisaalta olin ajatellut, ei mies edes liiku paikoissa jossa voisi tavata jonkun. Minä jopa säälin kuinka hän joutuu elämään yksin. Pieni aavistus minulla oli, mutta kun kuulin sen hänen omasta suustaan niin shokki se oli. Suurempi shokki oli, kun hän sanoi, että ovat seurustelleet puoli vuotta. Alkujärkytyksen jälkeen, pystyin ajattelemaan, että miksi toivoisin muuta kuin hyvää miehelle. Katkeruus sai kuitenkin yhä enemmän valtaa. Katkeruus siitä, että tuon toisen elämä järjestyy, että hänellä on elämä. Minä olen se joka jää häviäjäksi. Minulle jää mustapekka käteen.   Patoluukut aukesivat totaalisesti. Se kaikki meni tunteisiin ja rajusti. Luultavasti kaksi viikkoa itkin joka päivä. Itkin ja huusin. Kyyneleet vuotivat solkenaan. Aloin käydä läpi koko meidän yhteistä aikaa. Mieleeni tuli välähdyksinä tapahtumia, hetkiä sanoja tekoja. Itkin ja taas itkin. Tapasinkin tuon uuden pikaisesti. Ja onnistuin mokaamaan tilanteen täysin. Mielestäni käyttäydyin omana itsenäni - niin, ehkä juuri siksi kaikki menikin pieeen. Mies ei pitänyt käytöksestäni ja sen jälkeen jokainen kohtaaminen ja yhteydenotto on päättynyt katastrofiin. Minä itken, mies laukoo loukkaavia asioita, kuten minäkin sanon ja huudan asioita, joita kadun jälkeenpäin. Aiemmin lapsia koskevat asiat on pystytty hoitamaan ilman suurempia tunnekuohuja. Nyt sekään ei onnistu. Aloin saada ahdistusoireita. Masennushan minulla jo oli. Ahdistus tuntui fyysisesti. Kuin joku olisi puristanut minua rinnasta ja pidellyt kurkustani. Edelleen itkin usein ja olin apaattinen. Edes kesä ei tuonut helpotusta, odotettu kesä ja lämpö. Olin aivan pohjalla. Tiesin, että tarvitsen apua, en jaksaisi yksin. Ystäväni, se ainoa, oli nykyisin niin kietoutunut omiin ongelmiinsa, että en saanut häneltä mitään tukea. Minun oli jopa vaikea kertoa hänelle miehen uudesta. Viimein ylitin vaaltavan kynnyksen ja otin yhteyttä psykiatriseen hoitajaan. Sitä alkoi prosessi.

Prosessi joka jatkuu. Pelkäsin etukäteen mitä kaikkea se tuo mukanaan. Se on todella kokonaisvaltaista. Raskasta. Surutyö erosta on oikeastaan alkanut vasta nyt. Samalla olen käynyt läpi hyvinkin kipeitä muistoja lapsuudesta. On huomannut kuinka henkisesti lujilla olen ollut jo todella pitkään. Silti vähättelen asiaa, sillä mielestäni ihmisillä on oikeitakin ongelmia. En osaa olla armollinen itselleni. Vihaan tätä masennusta, vihaan tätä ahdistusta, joka on pilannut niin paljon elämässäni. Ymmärrän nyt kyllä omaa käytöstäni miehen kanssa paremmin, masennus on saanut minut käyttäytymään "väärin". Syytän silti itseäni, miksi silloin ja siinä tilanteessa en toiminut toisin tai jättänyt jotakin sanomatta. Totuus kuitenkin on, että en saanut mitään tukea ja apua mieheltä silloin. Pyysin kyllä apua joka suoraan tai epäsuorasti. Hän ei kuitenkaan ole sellainen ihminen, joka tällaisia viestejä osaa ottaa vastaan, saati osaisi tulkita niitä.

Prosessin myötä tajusin (taas) kuinka yksin olen. Minulla ei ole ystäviä, edes kavereita. Selaan puhelimen yhteytietoja - kuka olisi sellainen jolle voisin soittaa tai lähettää viestin? Nobody. Toisaalta kukaan ei kaipaa minua. Puhelimeni soi tai ilmoittaa viestistä äärimmäisen harvoin. Lapset soittavat tai viestivät. Äiti soittaa "Miten te siellä pärjäätte? Onko kaikki hyvin?" Kaikki on hyvin tottakai. En muutakaan voi hänelle vastata. Huolestuu muutenkin koko ajan.

"Show Me the Meaning of Being Lonely" Miten sopivasti Spotify soittaa tuota biisiä.

Pohjalta on suunta vain ylöspäin. Toivon todella niin.