Olin kuin tyhjiössä. Enää ei tarvinnut miettiä etätehtäviä ja opintosuorituksia. Sitten tuli romahdus. "Se tunne kun kuulet, että exällä on toinen" (Mikä "toinen"?? Se on "uusi". Emme ole enää pari!!) Siltä se tuntui. Sillä on toinen. Olin kyllä mielessäni miettinyt ja tiennyt, että tämäkin päivä voi vielä koittaa. Tietenkin sysäsin ajatuksen taka-alalle. Teki liian kipeää ajatella sitä. Toisaalta olin ajatellut, ei mies edes liiku paikoissa jossa voisi tavata jonkun. Minä jopa säälin kuinka hän joutuu elämään yksin. Pieni aavistus minulla oli, mutta kun kuulin sen hänen omasta suustaan niin shokki se oli. Suurempi shokki oli, kun hän sanoi, että ovat seurustelleet puoli vuotta. Alkujärkytyksen jälkeen, pystyin ajattelemaan, että miksi toivoisin muuta kuin hyvää miehelle. Katkeruus sai kuitenkin yhä enemmän valtaa. Katkeruus siitä, että tuon toisen elämä järjestyy, että hänellä on elämä. Minä olen se joka jää häviäjäksi. Minulle jää mustapekka käteen.   Patoluukut aukesivat totaalisesti. Se kaikki meni tunteisiin ja rajusti. Luultavasti kaksi viikkoa itkin joka päivä. Itkin ja huusin. Kyyneleet vuotivat solkenaan. Aloin käydä läpi koko meidän yhteistä aikaa. Mieleeni tuli välähdyksinä tapahtumia, hetkiä sanoja tekoja. Itkin ja taas itkin. Tapasinkin tuon uuden pikaisesti. Ja onnistuin mokaamaan tilanteen täysin. Mielestäni käyttäydyin omana itsenäni - niin, ehkä juuri siksi kaikki menikin pieeen. Mies ei pitänyt käytöksestäni ja sen jälkeen jokainen kohtaaminen ja yhteydenotto on päättynyt katastrofiin. Minä itken, mies laukoo loukkaavia asioita, kuten minäkin sanon ja huudan asioita, joita kadun jälkeenpäin. Aiemmin lapsia koskevat asiat on pystytty hoitamaan ilman suurempia tunnekuohuja. Nyt sekään ei onnistu. Aloin saada ahdistusoireita. Masennushan minulla jo oli. Ahdistus tuntui fyysisesti. Kuin joku olisi puristanut minua rinnasta ja pidellyt kurkustani. Edelleen itkin usein ja olin apaattinen. Edes kesä ei tuonut helpotusta, odotettu kesä ja lämpö. Olin aivan pohjalla. Tiesin, että tarvitsen apua, en jaksaisi yksin. Ystäväni, se ainoa, oli nykyisin niin kietoutunut omiin ongelmiinsa, että en saanut häneltä mitään tukea. Minun oli jopa vaikea kertoa hänelle miehen uudesta. Viimein ylitin vaaltavan kynnyksen ja otin yhteyttä psykiatriseen hoitajaan. Sitä alkoi prosessi.

Prosessi joka jatkuu. Pelkäsin etukäteen mitä kaikkea se tuo mukanaan. Se on todella kokonaisvaltaista. Raskasta. Surutyö erosta on oikeastaan alkanut vasta nyt. Samalla olen käynyt läpi hyvinkin kipeitä muistoja lapsuudesta. On huomannut kuinka henkisesti lujilla olen ollut jo todella pitkään. Silti vähättelen asiaa, sillä mielestäni ihmisillä on oikeitakin ongelmia. En osaa olla armollinen itselleni. Vihaan tätä masennusta, vihaan tätä ahdistusta, joka on pilannut niin paljon elämässäni. Ymmärrän nyt kyllä omaa käytöstäni miehen kanssa paremmin, masennus on saanut minut käyttäytymään "väärin". Syytän silti itseäni, miksi silloin ja siinä tilanteessa en toiminut toisin tai jättänyt jotakin sanomatta. Totuus kuitenkin on, että en saanut mitään tukea ja apua mieheltä silloin. Pyysin kyllä apua joka suoraan tai epäsuorasti. Hän ei kuitenkaan ole sellainen ihminen, joka tällaisia viestejä osaa ottaa vastaan, saati osaisi tulkita niitä.

Prosessin myötä tajusin (taas) kuinka yksin olen. Minulla ei ole ystäviä, edes kavereita. Selaan puhelimen yhteytietoja - kuka olisi sellainen jolle voisin soittaa tai lähettää viestin? Nobody. Toisaalta kukaan ei kaipaa minua. Puhelimeni soi tai ilmoittaa viestistä äärimmäisen harvoin. Lapset soittavat tai viestivät. Äiti soittaa "Miten te siellä pärjäätte? Onko kaikki hyvin?" Kaikki on hyvin tottakai. En muutakaan voi hänelle vastata. Huolestuu muutenkin koko ajan.

"Show Me the Meaning of Being Lonely" Miten sopivasti Spotify soittaa tuota biisiä.

Pohjalta on suunta vain ylöspäin. Toivon todella niin.

Kunpa saisin pois itsestäni ristiriitaisuuden, tietäisin mitä tahdon. En oikein kuulu mihinkään, kaikkialla ja kaikissa joukoissa olen jotenkin vieras. En aina edes tiedä kuka olen, millainen olen. Yritän sitä ja yritän tätä. Aloitan ja lopetan. Olen raivoissani itselleni. Olen kateellinen toisille, jotka löytävät oman tiensä ja onnistuvat sillä kulkiessaan. ”Onnea valitsemallasi tiellä”. Enkö minä osaa valita? Enkö löydä omaa tietäni. Kuinkahan monta kertaa olen tämän saman pohdinnan läpikäynyt ja tännekin kirjoittanut? Loputtoman monta kertaa varmaankin. Koskaan en päädy mihinkään ratkaisuun.

Ratkaisu? Löytyykö se ensimmäiseltä riviltä? Minun on ryhdistäydyttävä! Helppo sanoa, vaikeaa käskystä toteuttaa. Muuta itsesi, muuta käyttäytymistäsi. Sanopa ylipainoiselle tai tupakoitsijalle tai päihteiden käyttäjälle: Ryhdistäydy! Ota itseäsi niskasta kiinni! Eikös nuo kolme ole addiktioita, sairauksia? Onko minunkin käytökseni riippuvuutta tai sairautta. Olenko riippuvainen käyttäytymismalleistani ja niihin liittyvistä tunteista? Olen siis sairas, minun on parannuttava, eikä ryhdistäydyttävä. Tiedän kyllä olevani addiktioiden riivaama. Suklaa. Salmiakki. Kaikenlainen makea. Toisinaan verensokeri nousee humisten, että nukahtelen istualleni. Tietenkin netti. Facebookissa voin roikkua tuntikausia, lukien ja tykäten muiden päivityksistä. Puhumattakaan niistä älyttömistä peleistä… Ne ovat turruttavaa pakoa ympäröivästä maailmasta. Muutenkin saatan selata sivuja toisensa jälkeen. Sitten on hamstraus. Tavarat eivät jätä, eikä petä, ne tuovat turvallisuutta ja kauniita tavaroita on mukava katsoa. Ennen kaikkea ne ovat minun! Kun parisuhteeni aikana tuntui, että minulta kielletään ja viedään kaikki, tavarat toivat turvallisuuden tunnetta. Tietenkin se aiheutti ristiriitaa minun ja miehen välille. Voin huonosti ja hamstrasin lisää ihania tavaroita. Kierre jatkui ja paheni. Eristäytyin nettiin ja tavaroideni eriskummalliseen maailmaan.

Minun pitäisi hakeutua terapiaan. Joskus kävinkin päälääkärillä, kun olin aivan loppu. Auttoihan se ensihätään, mutta kovin pitkälle ei päästy. Sitten lääkäri lähti paikkakunnalta, enkä ole uutta etsinyt. Vaikea olisi löytää sellaista johon saisi luottamuksellisen suhteen. Tässä minä nyt terapoin itse itseäni. Auttaako se minua paranemaan? Tuskin. Tiedostan toki tilanteeni ja pystyn sitä pohtimaan, mutta muutokseen se ei auta. En saa menneisyyden ahdistavia ajatuksia karkoitettua, enkä voi estää itseäni tuntemasta. Mistä saisin voimaa. En ole aikoihin edes rukoillut, kuten joskus tein. Sekin tuntuu ahdistavalta. Minun ei ole helppo pyytää apua. Enkö pysty pyytämään apua edes Jumalalta?! Onko sekin liian nöyryyttävää? Pelkäänkö tuomitsemista sieltäkin suunnalta? Enkö voi näyttää heikkouttani edes rukouksen kautta? Nyt mennään jo liian syvälle. Back to the real life.

Tottakai on huonojakin hetkiä, mutta kaiken kattava ja peittävä musta masennus ja synkkyys tuntuu väistyneen. Väsynyt olen edelleenkin, voisin nukkua vaikka kuinka paljon. Aamuisin herääminen ei ole mitenkään helppoa, kuitenkaan en ole yhtä nääntyneen oloinen kuin ennen. Huh, en tiedä uskaltaako oikein paljon riemuita. Jotenkin sitä pelkää, että jos iloitsee jostakin asiasta, niin menettää sen. Ikäänkuin ei saisi onnistua, vaan heti rangaistaan siitä.

Mutta hei, ei tästä sen enempää. Kunpa vain tulisi kevät ja aurinko ja lämpö, niin voisi sisäinen ilo ja lämpö saada voimaa vielä ulkopuoleltakin. Hih.

Tänä kesänä minulla oli henkisesti pitkä hyvä kausi. Kun tuli OIKEA kesä, lämmin, valoisa ja likipitäen sateeton kesä. Jotenkin jaksoin tsempata itseäni eteenpäin. Töissä oli aika stressaava alkukesä, muutoksia ja uudistuksia suunniteltiin.  Siitä huolimatta, että sain itse olla mukana suunnittelussa, tuli jotenkin turvaton ja epävarma olo. Jännitti uuden edessä. Siitäkin selvisin, kuitenkin. Lomalla tuntui hyvältä olla. Yritin ottaa rennosti, päivän kerrallaan. Välttelin ajatusta, että "pitäisi" tehdä jotakin tiettyä. Syksyn jälkeen jatkui UPEA syksy. Ei tullutkaan synkeää, sateista ja myrskyntäyteistä syksysäätä. Ihmeellistä miten paljon pelkästään sää voi vaikuttaa mielentilaan. Niin, mutta loputtomiin ei sekään auta.

Olisipa hienoa edelleenkin kirjoitella mukavia ja iloisia asioita. Kepeästi vaan kertoilla sitä sun tätä. Mutta tuttu ahdistus ja väsymys on taas jokapäiväistä. Yksinäisyydentunne ja katkeruus on jatkuvaa. Olen niin katkera. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Elämä minkä teit!!  Voiko elämää syyttää? Onko se syyllinen tapaahtumiin, joihin itse valinnoillani olen itseni johtanut? Niin paljon ajatuksia vilisee päässäni jatkuvasti. En nuku öisin kuin muutaman tunnin. Olen väsynyt ja ärtyisä. Töissä pinnistelen ja yritän toimia normaalisti. Iltaisin teen vain pakolliset asiat, joskus en niitäkään. Voi jähmettyä sohvalle tai unohtua tuijottamaan lehteä, telkkaria tai tietokonetta. Olen yksin, yksinäinen. Ei ole ketään kenelle puhua.

Miksi kantaisin menneisyyden taakkaa

joka estää minua elämästä sitä elämää

joka minulle kuuluu,

Eillistä ei enää ole

huomisesta ei ole tietoa

NYT ON ELÄMÄNI PARAS AIKA.

-Marleena Ansio

Suurin este lähtemiselle ja muutolle ovat käytännön asiat. Ne onneksi ovat asioita, joille voi tehdä jotakin. Remonttia olen saanut tehtyä lisää. Lasten huoneet ovat lattia- ja kattolistoja vaille valmiit. Moni muu juttu on tekemättä mutta asumisen kannalta ne eivät ole välttämättömiä.

Syksy on ollut, taas kerran, rankkaa aikaa minulle. Nyt olen kuitenkin päässyt askeleen eteenpäin. En tunne olevani henkisesti vahva, mutta olen saanut karsittua jotain turhaa painolastia pois. Nyt viimeinkin alan uskoa itseeni ja siihen että voin ajatella eläväni omaa elämääni. Osittain siitä kiitos kuuluu miehelle. Hän on omalla käytöksellään nyt syksyn aikana karkottanut minua henkisesti yhä kauemmas. Minun avunpyyntöni tilanteen korjaamiseksi ei aiheuttanut miehessä mitään positiivista muutosta, ei pienintäkään myötätuntoa. Ei mitään. Hän on varsin tyly ja välinpitämätön. Ilmapiiri kotona on todenteolla tukala. Niinpä niin. Nyt olisi helppo sortua pohtimaan ja ymmärtämään miehen mielenliikkeitä. "hänellä on paha olla..." Mutta HA! Nyt en sitä tee.

Aivan äskettäin sain muistutuksen elämän rajallisuudesta ja kallisarvoisuudesta. Aivan ikäiseni ihminen menehtyi taisteltuaan monta vuotta vakavaa sairautta vastaan. En tuntenut häntä henkilökohtaisesti. Tunnen hänet vain yhteisten tuttavieni kautta ja - hänen kirjoittamansa blogin välityksellä. Hän päivitti blogiaan viimeisen kerran vain kaksi viikkoa ennen kuolemaansa. Siinä hän kertoi, että kaikki hoidot on lopetettu ja hän on siirtymässä saattohoitoon. Kun kuulin hänen kuolemastaan, tuntui kuin olisin menettänyt ystävän. Kaiken lukemani perusteella tuntui kuin olisin tuntenut hänet. Hän harrasti ja oli kiinnostunut samoista asioista kuin minäkin. Monin tavoin hän vaikutti ihmiseltä jonka olisin halunnut tuntea oikeasti ja todennäköisesti olisimme tulleet hyvin toimeen. Eniten minua kosketti se, miten paljon hänellä oli ystäviä,jotka kulkivat hänen mukanaan, auttoivat ja tukivat kaikin tavoin. Hän asui yksin, oli siis perheetön. Kun hänen kuntonsa huononi, ystävät perustivat "hoitoringin". Kukin vuorollaan oli muutamia tunteja, koko päivän tai yön hänen luonaan. Kaikkein huikein juttu oli se, tämän ihmisen kotikaupunki ei myöntänyt maksusitoumusta saattohoitokodin maksuihin. Mutta ystävät laittoivat sanan kiertämään ja keräsivät rahat siihen!! Kyseessä oli muutama tuhat euroa, todella pieni summa kaupungin maksettavaksi. Todella pieni hinta ihmisen viimeisistä elinpäivistä.

Mikä minua niin kovasti kosketti? Tietenkin se, että tulevasta ei tiedä. Siksi pitää elää nyt. Tämä ihminen eli täydesti, loppuun saakka. Ehkä kuitenkin eniten minua kosketti muiden ihmisten huolenpito ja välittäminen. Minä itse tunnen olevani todella yksinäinen. Ei minulla oikeastaan ole ystäviä. Tai niin, se on minun mielipiteeni. Usein mietin, kukapa minua jäisi kaipaamaan jos kuolisin. Lapset tietenkin, mutta... Minä vain olen pyrkinyt olemaan vahva ja selviämään tilanteista itse omin toimin ja keinoin. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen on minulle vaikeaa. Jotenkin vaivaannun, että nyt minusta on vaivaa ja harmia tuolle toiselle. Ja miten minä osaan tästä tarpeeksi kiittää ja miten korvata tämän. Itse olen ollut aina valmis auttamaan ystäviäni ja tuttaviani, odottamatta mitään varsinaista vastapalvelusta. Nyt olen ensimmäistä kertaa taipumassa, kun ystäväni on tarjonnut käytännön apuaan minulle. Voisin jopa kyetä ottamaan vastaan sen :)

Parisuhdetta olen aina pitänyt luottamuksellisena ja läheisenä suhteena, jossa on uskallettava laittaa itsensä likoon ja alttiiksi.  Miehen kanssa jouduin pettymään perinpohjin. Hän ei halunnut nähdä heikkouttani. Ei myöskään suostunut antamaan mitään itsestään. Kaikki nämä vuodet on kuin olisin yrittänyt sovitella palapelin palasia yhteen, eikä mikään niistä ole sopinut. Todella turhauttavaa.

Talolla alkoi olla pelkkä kaaos. Mitään ei saanut tehtyä, talo oli kylmä ja vesiputket oli jäässä monta kuukautta. Taisi olla toukokuu kun viimein vettä hanasta sai! Aloin kuitenkin käydä ahkerammin siellä. Kun oli lämpimämpää siivosin ja järjestelin. Sain maalattua yläkerran huoneet.

Kesä oli todella kuuma - uusi "ongelma": on liian kuuma! En jaksanut tehdä oikein mitään. Remontti seisoi edelleen... Kesällä taisi olla taas tutuksi käyneet kuviot. Loman odotusta. Valmistautumista käymään vanhempien luona. Yllättävän kivuttomasti tuli sekin reissu hoidettua. Kotiintulo olikin sitten toinen juttu. Heti samantien kun tulin lasten kanssa sisälle, alkoi miehen kanssa riita, jostain ihan olemattomasta. Totesin lapsille, ettei taida kannattaa purkaa laukkuja. Siltä seisomalta lähdimme talolle. Siellä vierähtikin kokonainen viikko, onneksi oli vielä lomaa jäljellä. Mies ei kertaakaan soittanut. Ei takaisin tullessamme kysynyt missä olimme olleet. Murjotti vain.

Keväällä olin päättänyt, että SitKu lapsilla alkaa kesäloma muutan heidän kanssaan talolle. No, en muuttanut. Mutta SitKu minulla alkaa kesäloma muutan... En muuttanut. Lasten koulu alkoi, enhän voinut muuttaa, koska talolta lapset eivät olisi voineet kulkea entiseen kouluunsa.

Elämä sujahti taas tuttuun uomaansa. Uutta oli puhumattomuus. Jos emme miehen kanssa ennenkään ole paljoa puhuneet toisillemme, saati keskustelleet keskenämme, niin nyt hiljaisuus oli täydellinen. Ei oikeastaan mitään mykkäkoulua. Ei vain ollut mitään sanottavaa. Ei minulla, ei miehellä. Huomasin, että emme enää edes katsoneet toisiamme. Mies alkoi vältellä oleskelua samassa tilassa yhtäaikaa kanssani. Kumpikin puuhasi omia juttujaan. Kumpikin meni ja tuli sen kummemmin huomioimatta toistaan. Huh, siis ihan klassinen tilanne. Kaksi toisistaan totaalisesti vieraantunutta ihmistä saman katon alla.

Yksi yhteinen keskustelun irvikuva käytiin. Sävy ja tyyli entisenlainen. Minä kuitenkin sain hillittyä itseni pysymään rauhallisena, enkä tavalliseen tapaani kiihtynyt. Yritin, taas, jälleen kerran, saada miehen ymmärtämään ajatuksiani ja tunteitani. Turhaan turhaan. Kysyin mieheltä useaan kertaan: mitä tälle tilanteelle voisi tehdä?? Mitä voisi tehdä, että elämä sujuisi? Mitä minä voisin tehdä? Mitä mies olisi valmis tekemään? Vastaukseksi sain: "En tiedä". Kuka sen sitten tietää, jos emme me kaksi !!???

Minulle jäi valtavan tyhjä olo. Taas kerran olin avannut sisimpäni, asettanut itseni alttiiksi. Näyttänyt olevani heikko. Mieheltä sain enimmäkseen halveksuvia hymähdyksiä. Toisaalta mies heittäytyi marttyyriksi, sanomalla, että hän tässä sitten on se paska ja huono, eikä kelpaa mihinkään. Vetosi vaikeaan lapsuuteen ja saamaansa ankaraan kasvatukseen. Mies sanoi toivoneensa, että elämä joskus näyttäisi hyvän puolensa hänelle. Mutta antoi ymmärtää, että muiden (=minun) takia, ei suju miehen toivomalla tavalla. Yritin kertoa omista lapsuudenkokemuksistani, ja että varmasti jokaisella on jonkinasteisia traumoja omasta lapsuudestaan. Niistä on vain yritettävä parantua. ......

Loppujen lopuksi totesin miehelle, että kaikki on kiinni omasta itsestä. Jos raahaa mukanaan ikuisesti menneisyyden taakkaa ja kokemiaan vääryyksiä. Jos syyttää muita omasta pahasta olostaan, samalla tiedostamattaan kostaa tätä kaikkea muille. Sanoin, että olen potenut suunnattomasti huonoa omaatuntoa kaikesta. Mutta nyt, edes pieni kivi putosi sydämeltäni. Kaikki ei olekaan minun tekojeni tai sanojeni aiheuttamaa, vaan on miehen sisäistä pahaa oloa.

Kaikkihan olemme kokemustemme summa. Minäkin varmasti olen aiheuttanut paljon pahaa mieltä, tehnyt vääryyttä muille, koska olen sitä itsekin saanut kokea. Mutta vuosikausia olen käynyt keskustelua itseni kanssa, yrittänyt ymmärtää itseäni. Yrittänyt kasvaa ja parantua. Ben Furman on julkaissut kirjan nimeltä "Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus". Se taitaa olla totta.