Aloitin tämän plokkailun, että saisin purkaa vihaani ja raivoani. Nyttemmin kirjoitelmat ovat laimentuneet surkeaksi vikinäksi. Taitaa olla lääkitys hyvin kohdallaan, kun ei suuria tunteenpurkauksia tule.  Vai olenko muuten vaan latistunut, väsynyt ja vaisu.

Olen jo tovin haaveillut uudesta kissasta. Tämä nykyinen on jo reippaasti yli 10 -vuotias, vaikkakin erittäin elinvoimainen pakkaus. Kuitenkin, kun kehruukoneella on ikää noinkin paljon, vaarana on, että päivänä eräänä voin olla ilman minkäänmoista kissaa. Olen selaillut silloin tällöin löytöeläinsivuja ja rekkurescueita, katsastaen sopivan oloista maukujaa. Suunnitelmissa olisi kolli-ei-enää-ihan-pentuikäinen. Mietin, että ei värillä väliä, tunnistaisin kyllä omannäköiseni, kun sen näkisin. Nyt ei tietenkään (vielä) voi ottaa, vaan "sitku" elämä on toisella mallilla... joskus ensi vuonna. Nyt kuitenkin on käymässä ihan sillalailla kuin ei yhtään ole tarkoitus. Kaveri on lähdössä reissuun ja sanoi, että määränpäässä olisi kissanpentuja, tuonko sullekin yhden. Minä heti, että JOO. Mitä!? Siis kissanPENTU, näkemättä millainen ja tänä vuonna !!?!!? Kotiin asti ei sitä kyllä voi tuoda (vielä). Viimeksi tänään mies kitisi kissanpissan hajusta (niin ja koiran kikkareista). Joten suunnitelmaan kuuluu, kissan jemmailu kaverilla, kunnes aika on otollinen.