Aika tavalla liioiteltua tuo otsikko. Mutta hyvällä alulla ollaan. Pitkiin aikoihin ei ole tuntunut näin hyvältä. Yleensä kun aloitan plokkailun, ei mulla olekaan mitään sanottavaa. On vain tyhjätyhjä apaattinen olo. Tekee vai mieli kirjoittaa pitkä lista kirosanoja.

Mutta nyt ! Sain minun taloni ! Vuokralaiset viimeinkin ovat häipyneet. Minä olen fiilistellyt ja lomaillut siellä muutamana iltana. Ei oikein osaa vielä olla siellä "kotonaan". Tuskin uskallan valoja laittaa tai pihalla liikkua. Koko ajan on sellainen tunne, että joku tulee kysymään, että mitäs täällä teet ?? Ihan vieressä ei ole naapureita, hyvä niin.

Joka kerta kun menen talolle vien mukanani jotakin. Melkein mitä tahansa. Kunhan vain vien, jotakin omaa. Paljon siellä ei vielä ole. Pöytä, pari tuolia, kattila, vähän astioita. Ihan ensimmäisenä otin mukaani jouluvalot ja laitoin ne ikkunaan. Miten niin joulu meni jo ? Minulla se vasta alkaa! Sitten vein kynttilöitä, paljon kynttilöitä ja lyhtyjä. Talo tuntuu paljon mukavammalta ja vastaanottavammalta kynttilöiden hämärässä, jouluvalon loisteessa ja takkatulen loimottaessa. (taka-ajatuksena on myös sähkön säästäminen ) Kun on kuitenkin pakko pitää paria sähköpatteria päällä koko ajan, yritän pihistää muusta sähköstä. Joka kerta virittelen tulen puulieteen ja uuniin. Mietin ja ajattelen... mitä, en oikeastaan ajattele mitään. Olen vaan. Ja ennenkaikkea, ei tunnu pahalta. Se mikä tuntuu pahalta, on salailu, valehtelu ja valheessa eläminen. Tehkääpä perässä: osta talo puolisosi tietämättä, käy siellä päivittäin, ala siirtää tavaraa sinne pikkuhiljaa, ilman että sitä huomataan, jemmaile kaikki taloon liittyvät paperit, kotiin tulevat kirjeet jne. Hitto, aivan kuin pettäisin toisen kanssa. Voi, rakas, olen löytänyt toisen, toisen talon ja nyt jätän sinut. Niin en ole sanallakaan vihjannut mitä on tullut tehtyä. Pitkään aikaan en ole uhkaillut lähtemisellä. Niin kai, kun se ei enää olisi "uhkailua" vaan täyttä totta. Toisaalta nyt en enää tunne tarvetta lähteä...ihan kiva näinkin. Nyt en enää tunne olevani umpikujassa ja ansassa. Nyt kun tiedän että VOIN lähteä, on paikka minne mennä. Kauhea viha ja katkeruuskin on lauhtunut ja laimentunut.

Koska sitten oikeasti eroan ja lähden ? Nyt tämä on kuin hauska leikki: etpäs arvaa minne menen, etpäs arvaa missä olin... Jatkuvasti ajattelen, että kunpa pian pääsisin talooni, minun on ikävä sitä. Taidan olla rakastunut!