maanantai, 29. elokuu 2016

Tyhjiö

Yli kaksi vuotta on mennyt edellisestä postauksesta. Uutta elämää on takana viisi vuotta. Uskomatonta! Aika on kulunut todella nopeasti. Luulisi, että elämä olisi jo löytänyt suuntansa ja asettunut uomiinsa. Oletin, että olen jo menneet käsitellyt, suruni surrut. Mutta ei. Ei. Viime vuodet ovat olleet sumuinen jakso, jolloin olen puskenut eteenpäin yrittäen selvitä päivästä toiseen. Eroamiseen ja lähtööni liittyi tietenkin häpeää, syyllisyyttä ja valtavasti epäonnistumisen tunnetta. Viimeiset kaksi vuotta opiskelin työn ohessa. Todella rankkaa aikaa, en olisi uskonut, että saan opintoni päätökseen. Mutta kaikesta huolimatta saavutin tavoitteeni. En kuitenkaan osannut iloita valmistumisestani. Opiskelukaverit juhlivat shampanjalla, hihkuivat riemusta. Tutkintotodistus tuli postissa, meni yli kaksi viikkoa ennen kuin avasin kuoren.

Olin kuin tyhjiössä. Enää ei tarvinnut miettiä etätehtäviä ja opintosuorituksia. Sitten tuli romahdus. "Se tunne kun kuulet, että exällä on toinen" (Mikä "toinen"?? Se on "uusi". Emme ole enää pari!!) Siltä se tuntui. Sillä on toinen. Olin kyllä mielessäni miettinyt ja tiennyt, että tämäkin päivä voi vielä koittaa. Tietenkin sysäsin ajatuksen taka-alalle. Teki liian kipeää ajatella sitä. Toisaalta olin ajatellut, ei mies edes liiku paikoissa jossa voisi tavata jonkun. Minä jopa säälin kuinka hän joutuu elämään yksin. Pieni aavistus minulla oli, mutta kun kuulin sen hänen omasta suustaan niin shokki se oli. Suurempi shokki oli, kun hän sanoi, että ovat seurustelleet puoli vuotta. Alkujärkytyksen jälkeen, pystyin ajattelemaan, että miksi toivoisin muuta kuin hyvää miehelle. Katkeruus sai kuitenkin yhä enemmän valtaa. Katkeruus siitä, että tuon toisen elämä järjestyy, että hänellä on elämä. Minä olen se joka jää häviäjäksi. Minulle jää mustapekka käteen.   Patoluukut aukesivat totaalisesti. Se kaikki meni tunteisiin ja rajusti. Luultavasti kaksi viikkoa itkin joka päivä. Itkin ja huusin. Kyyneleet vuotivat solkenaan. Aloin käydä läpi koko meidän yhteistä aikaa. Mieleeni tuli välähdyksinä tapahtumia, hetkiä sanoja tekoja. Itkin ja taas itkin. Tapasinkin tuon uuden pikaisesti. Ja onnistuin mokaamaan tilanteen täysin. Mielestäni käyttäydyin omana itsenäni - niin, ehkä juuri siksi kaikki menikin pieeen. Mies ei pitänyt käytöksestäni ja sen jälkeen jokainen kohtaaminen ja yhteydenotto on päättynyt katastrofiin. Minä itken, mies laukoo loukkaavia asioita, kuten minäkin sanon ja huudan asioita, joita kadun jälkeenpäin. Aiemmin lapsia koskevat asiat on pystytty hoitamaan ilman suurempia tunnekuohuja. Nyt sekään ei onnistu. Aloin saada ahdistusoireita. Masennushan minulla jo oli. Ahdistus tuntui fyysisesti. Kuin joku olisi puristanut minua rinnasta ja pidellyt kurkustani. Edelleen itkin usein ja olin apaattinen. Edes kesä ei tuonut helpotusta, odotettu kesä ja lämpö. Olin aivan pohjalla. Tiesin, että tarvitsen apua, en jaksaisi yksin. Ystäväni, se ainoa, oli nykyisin niin kietoutunut omiin ongelmiinsa, että en saanut häneltä mitään tukea. Minun oli jopa vaikea kertoa hänelle miehen uudesta. Viimein ylitin vaaltavan kynnyksen ja otin yhteyttä psykiatriseen hoitajaan. Sitä alkoi prosessi.

Prosessi joka jatkuu. Pelkäsin etukäteen mitä kaikkea se tuo mukanaan. Se on todella kokonaisvaltaista. Raskasta. Surutyö erosta on oikeastaan alkanut vasta nyt. Samalla olen käynyt läpi hyvinkin kipeitä muistoja lapsuudesta. On huomannut kuinka henkisesti lujilla olen ollut jo todella pitkään. Silti vähättelen asiaa, sillä mielestäni ihmisillä on oikeitakin ongelmia. En osaa olla armollinen itselleni. Vihaan tätä masennusta, vihaan tätä ahdistusta, joka on pilannut niin paljon elämässäni. Ymmärrän nyt kyllä omaa käytöstäni miehen kanssa paremmin, masennus on saanut minut käyttäytymään "väärin". Syytän silti itseäni, miksi silloin ja siinä tilanteessa en toiminut toisin tai jättänyt jotakin sanomatta. Totuus kuitenkin on, että en saanut mitään tukea ja apua mieheltä silloin. Pyysin kyllä apua joka suoraan tai epäsuorasti. Hän ei kuitenkaan ole sellainen ihminen, joka tällaisia viestejä osaa ottaa vastaan, saati osaisi tulkita niitä.

Prosessin myötä tajusin (taas) kuinka yksin olen. Minulla ei ole ystäviä, edes kavereita. Selaan puhelimen yhteytietoja - kuka olisi sellainen jolle voisin soittaa tai lähettää viestin? Nobody. Toisaalta kukaan ei kaipaa minua. Puhelimeni soi tai ilmoittaa viestistä äärimmäisen harvoin. Lapset soittavat tai viestivät. Äiti soittaa "Miten te siellä pärjäätte? Onko kaikki hyvin?" Kaikki on hyvin tottakai. En muutakaan voi hänelle vastata. Huolestuu muutenkin koko ajan.

"Show Me the Meaning of Being Lonely" Miten sopivasti Spotify soittaa tuota biisiä.

Pohjalta on suunta vain ylöspäin. Toivon todella niin.

 

maanantai, 5. toukokuu 2014

Itsekuria

Minun on ryhdistäydyttävä! Mikä helv… on vikana aikuisella ihmisellä, jolla periaatteessa asiat ovat hyvin? Nössöilee, lamaantuu, turhaantuu. Suunnittelee sataa hommaa, mutta ei saa aloitettua yhtäkään. Tuhlasin jo 20 vuotta elämästäni epäkelvossa ihmissuhteessa. Tuhlaanko lopunkin elämäni? Miehen kanssa yhdessäolosta tuntuu olevan iäisyys, kuin se olisi jokin sumuinen ajanjakso elämässäni. Niinhän se onkin. Nyt  jotenkuten tunnen olevani läsnä omassa elämässäni.  Ymmärrän  ja aistin ympäröivän maailman. Olen tietoinen teoistani. Aiempaa enemmän osaan ohjata mielentilaani, tunnistan tunteeni. Jatkuvasti kuitenkin ajatuksiini tulee paloja menneisyydestä, muistikuvia, sanoja, hetkiä, sanoja, tunteita. Ahdistavia ja lamaannuttavia ajatuksia, jotka kasvattavat katkeruutta minussa. Luulin jo käyneeni ne läpi ja selvittäneeni tieni eteenpäin. On ollut lyhyitä kausia, jolloin olen tuntenut iloa ja onnellisuutta. Aidosti ja teeskentelemättä. Useammin tunnen kuitenkin, että elämä on taistelu, selviytymistä päivästä toiseen. Rakennan edelleenkin kuorta ympärilleni, pinnan alle ei saa kurkistaa. Olen yksinäinen, kuitenkaan en halua päästää ketään lähelleni. Enkö vieläkään saa näyttää olevani heikko, epätäydellinen. APUA! Toisaalta viihdynkin itsekseni. Kaipaan ihmisiä, mutta pohjimmiltani minusta on tullut entistä epäsosiaalisempi. Kun on paljon yksin, on aina vaan vaikeampaa lähteä ihmisten joukkoon. Pelkään ja jännitän toisia ihmisiä. Jos on soitettava jollekulle tai hoidettava jokin asia puhelimitse, lykkään soittoa loputtomiin. Moni asia jää tekemättä. Mutta kun saa sen tehtyä helpotus on suuri. Tämä on hämmentävää, sillä työssäni joudun joka päivä tekemisiin muiden ihmisten kanssa, on pakko. Mutta silloin voin verhoutua työrooliini, olla paljastamatta omaa itseäni. Pidän työstäni ja luultavasti saan siinä ihmisistä tarpeekseni. Aina en vapaa-aikana edes kestä muita ihmisiä.

Kunpa saisin pois itsestäni ristiriitaisuuden, tietäisin mitä tahdon. En oikein kuulu mihinkään, kaikkialla ja kaikissa joukoissa olen jotenkin vieras. En aina edes tiedä kuka olen, millainen olen. Yritän sitä ja yritän tätä. Aloitan ja lopetan. Olen raivoissani itselleni. Olen kateellinen toisille, jotka löytävät oman tiensä ja onnistuvat sillä kulkiessaan. ”Onnea valitsemallasi tiellä”. Enkö minä osaa valita? Enkö löydä omaa tietäni. Kuinkahan monta kertaa olen tämän saman pohdinnan läpikäynyt ja tännekin kirjoittanut? Loputtoman monta kertaa varmaankin. Koskaan en päädy mihinkään ratkaisuun.

Ratkaisu? Löytyykö se ensimmäiseltä riviltä? Minun on ryhdistäydyttävä! Helppo sanoa, vaikeaa käskystä toteuttaa. Muuta itsesi, muuta käyttäytymistäsi. Sanopa ylipainoiselle tai tupakoitsijalle tai päihteiden käyttäjälle: Ryhdistäydy! Ota itseäsi niskasta kiinni! Eikös nuo kolme ole addiktioita, sairauksia? Onko minunkin käytökseni riippuvuutta tai sairautta. Olenko riippuvainen käyttäytymismalleistani ja niihin liittyvistä tunteista? Olen siis sairas, minun on parannuttava, eikä ryhdistäydyttävä. Tiedän kyllä olevani addiktioiden riivaama. Suklaa. Salmiakki. Kaikenlainen makea. Toisinaan verensokeri nousee humisten, että nukahtelen istualleni. Tietenkin netti. Facebookissa voin roikkua tuntikausia, lukien ja tykäten muiden päivityksistä. Puhumattakaan niistä älyttömistä peleistä… Ne ovat turruttavaa pakoa ympäröivästä maailmasta. Muutenkin saatan selata sivuja toisensa jälkeen. Sitten on hamstraus. Tavarat eivät jätä, eikä petä, ne tuovat turvallisuutta ja kauniita tavaroita on mukava katsoa. Ennen kaikkea ne ovat minun! Kun parisuhteeni aikana tuntui, että minulta kielletään ja viedään kaikki, tavarat toivat turvallisuuden tunnetta. Tietenkin se aiheutti ristiriitaa minun ja miehen välille. Voin huonosti ja hamstrasin lisää ihania tavaroita. Kierre jatkui ja paheni. Eristäytyin nettiin ja tavaroideni eriskummalliseen maailmaan.

Minun pitäisi hakeutua terapiaan. Joskus kävinkin päälääkärillä, kun olin aivan loppu. Auttoihan se ensihätään, mutta kovin pitkälle ei päästy. Sitten lääkäri lähti paikkakunnalta, enkä ole uutta etsinyt. Vaikea olisi löytää sellaista johon saisi luottamuksellisen suhteen. Tässä minä nyt terapoin itse itseäni. Auttaako se minua paranemaan? Tuskin. Tiedostan toki tilanteeni ja pystyn sitä pohtimaan, mutta muutokseen se ei auta. En saa menneisyyden ahdistavia ajatuksia karkoitettua, enkä voi estää itseäni tuntemasta. Mistä saisin voimaa. En ole aikoihin edes rukoillut, kuten joskus tein. Sekin tuntuu ahdistavalta. Minun ei ole helppo pyytää apua. Enkö pysty pyytämään apua edes Jumalalta?! Onko sekin liian nöyryyttävää? Pelkäänkö tuomitsemista sieltäkin suunnalta? Enkö voi näyttää heikkouttani edes rukouksen kautta? Nyt mennään jo liian syvälle. Back to the real life.

 

sunnuntai, 16. helmikuu 2014

Ihmettelen itsekin

Nyt se on tapahtunut! Olen oikeasti huomannut, että elämä tuntuu hyvältä! Ei ole ollut jatkuvaa ahdistuksen tunnetta. Aivan kuin olisi jatkuvaa ilon ailahtelua koko sisus täynnä. Saatan nauraa hauskoille jutuille ja tapahtumille. Työssäkin on alkanut oikea uusi aalto. Olen innostuneempi kuin koskaan! Ihmettelen itsekin, kuinka on mahdollista, että monen työssäolo vuoden jälkeen tuntuu hyvältä tulla töihin ja olla töissä. Onhan meillä töissä tullut paljon uudistuksia, joita etukäteen jännitin suunnattomasti. Nuo uudistukset näyttävät kuitenkin tuoneen paljon hyvää ja mielenkiintoista sisältöä ja uudenlaisia toimintatapoja työtehtäviin.

Tottakai on huonojakin hetkiä, mutta kaiken kattava ja peittävä musta masennus ja synkkyys tuntuu väistyneen. Väsynyt olen edelleenkin, voisin nukkua vaikka kuinka paljon. Aamuisin herääminen ei ole mitenkään helppoa, kuitenkaan en ole yhtä nääntyneen oloinen kuin ennen. Huh, en tiedä uskaltaako oikein paljon riemuita. Jotenkin sitä pelkää, että jos iloitsee jostakin asiasta, niin menettää sen. Ikäänkuin ei saisi onnistua, vaan heti rangaistaan siitä.

Mutta hei, ei tästä sen enempää. Kunpa vain tulisi kevät ja aurinko ja lämpö, niin voisi sisäinen ilo ja lämpö saada voimaa vielä ulkopuoleltakin. Hih.

sunnuntai, 17. marraskuu 2013

Tyhjä elämä

I hate myself. Mitä muuta tähän voisi sanoa. Vihaan itseäni. Vihaan elämääni. Tai mitä ihmeen elämää, ei minulla ole elämää. Ainoastaan jonkinlaista olemassaoloa. Tästä viikosta en oikeasaan muista mitään. Aamuisin olen herännyt, lähtenyt töihin, tullut töistä. Tyhjää elämää. Öisin olen nukkunut tosi huonosti, loppuviikolla olin jo niin väsynyt, että minua huimasi, päätä särki ja olo oli jotenkin sumuinen. Sain onneksi nukuttua vähän enemmän viikonlopun aikana. Olo ei kuitenkaan ole pirteämpi, mutta pahimmat väsymyksen oireet sentään helpottivat. Huomenna jälleen työpäivä. Pitää taas jaksaa esittää reipasta, pitää jaksaa ahkeroida.

 

sunnuntai, 20. lokakuu 2013

Todellakin

Tooodella pitkä tauko on ollut. Osittain se johtuu siitä, että en ole jaksanut kirjata ajatuksiani ja tuntojani. Sitten unohdin tunnukseni, joilla kirjaudutaan tänne. Onneksi olin kirjoittanut ne ylös (ja onneksi löysin ne)!

Tänä kesänä minulla oli henkisesti pitkä hyvä kausi. Kun tuli OIKEA kesä, lämmin, valoisa ja likipitäen sateeton kesä. Jotenkin jaksoin tsempata itseäni eteenpäin. Töissä oli aika stressaava alkukesä, muutoksia ja uudistuksia suunniteltiin.  Siitä huolimatta, että sain itse olla mukana suunnittelussa, tuli jotenkin turvaton ja epävarma olo. Jännitti uuden edessä. Siitäkin selvisin, kuitenkin. Lomalla tuntui hyvältä olla. Yritin ottaa rennosti, päivän kerrallaan. Välttelin ajatusta, että "pitäisi" tehdä jotakin tiettyä. Syksyn jälkeen jatkui UPEA syksy. Ei tullutkaan synkeää, sateista ja myrskyntäyteistä syksysäätä. Ihmeellistä miten paljon pelkästään sää voi vaikuttaa mielentilaan. Niin, mutta loputtomiin ei sekään auta.

Olisipa hienoa edelleenkin kirjoitella mukavia ja iloisia asioita. Kepeästi vaan kertoilla sitä sun tätä. Mutta tuttu ahdistus ja väsymys on taas jokapäiväistä. Yksinäisyydentunne ja katkeruus on jatkuvaa. Olen niin katkera. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Elämä minkä teit!!  Voiko elämää syyttää? Onko se syyllinen tapaahtumiin, joihin itse valinnoillani olen itseni johtanut? Niin paljon ajatuksia vilisee päässäni jatkuvasti. En nuku öisin kuin muutaman tunnin. Olen väsynyt ja ärtyisä. Töissä pinnistelen ja yritän toimia normaalisti. Iltaisin teen vain pakolliset asiat, joskus en niitäkään. Voi jähmettyä sohvalle tai unohtua tuijottamaan lehteä, telkkaria tai tietokonetta. Olen yksin, yksinäinen. Ei ole ketään kenelle puhua.