Luulin että alkaa heti tuntua huimaavan hirrrveälltä heti suuren päätöksen jälkeen. No ei. Siihen meni melkein viikko. Nyt on koko ajan tunne kuin olisi jokin alienhirviö tunkemassa ulos vatsasta. Yöllä näen ihan ihme unia. Aamusella herään leuat kipeinä, kun olen purrut hammasta unissani. Olo on muutenkin levoton. Jotenkin on vaan huono olo. Nyt mieskin on ollut "ihan kiva". Jotain on jopa juteltu, eikä ole tullut riitaa. No, kovin tulenarkoja aiheita ei ole käsitelty. Ja sattumalta on ollut kyse asioista joista ollaan samaa mieltä.

Mitään kunnollista en ole saanut aikaan koko viikonloppuna. Eiliset pyykit jäi koneeseen. Piti sitten laittaa tänään ne uudestaan pyörimään ja sitten vasta laitoin uuden koneellisen. Joka on yhä tyhjentämättä. Olen paennut tänne tietsikan ääreen. Selasin netissä remonttiaiheita, tarvikkeiden hintoja ja silleen. Alkoi hirvittämään, mihin tässä oikein olen joutumassa.

Ei saisi lamaantua. Tässä on ensi viikollekin niin paljon kaikenlaista puuhastelua. Koulun vanhempainilta ja tiistaina talon kauppakirjan teko. Töissäkin pitää jaksaa olla ajantasalla, eikä haihtua ajatuksissaan ties mihin.

Olo on aina vaan niin ristiriitainen. Ajattelen, että nythän saan toteuttaa omaa unelmaani. Heti perään mietin mitä ihmeen unelmaa. Onko minun unelmani saattaa itseni entistä tiukempaan tilanteeseen, paineen ja stressin alaiseksi. Onko hinta liian kova, jos unelmani ja vapauteni takia pitää hajottaa perhe ja laittaa ihmissuhteet mullin mallin. Voi tilanne muuttua paremmaksikin, kun saadaan vähän etäisyyttä asioihin ja toisiimme. Jotenkin ajattelen, että eihän minkään tarvitse muuttua, en halua erota. En vain voi asua tuon miehen kanssa. Jos suhteemme jatkuukin siitä huolimatta, että osoite on eri. Minua kirpaisi jo ajatus, että mies löytäisi jonkun toisen.

Minä olen kai todella itsekäs. On jokin sanonta "syödä kakku ja säästää se". Haluan pitää suhteen entisellään ja samalla haluan muuttaa kaiken. Omilla ehdoillani. Koko ajan olen tuntenut, että minä annan niin paljon, mutta en saa mitään. Totuus on kuitenkin niin, etten minäkään ole enää pitkiin aikoihin pystynyt antamaan tähän suhteeseen yhtään mitään. Alkuvuosina yritin kai niin paljon, aivan liikaa. Halusin kovasti "onnistua". Olen koko ajan jollain tavalla halunnut hallita tätä suhdetta. En ole antanut miehelle tilaa. Miksi? No siksi. Koska minä en halua joutua alakynteen. En kuitenkaan ole riittävän vahva ja kykenevä johtamaan, mutta en halua olla pelkkä myötäilijä.

Onkohan minun ja miehen suhde romuttumassa vain minun sekopäiseen taisteluun itseni kanssa ?? Mutta, mutta mutta. Kuten varmasti aikaisemmin täällä blogissa olen todennut, minä en voi muuttua muuksi ihmiseksi. Tiedän kyllä miten tuon miehen kanssa pitäisi olla ja elää. Mutta minkä ihmeen takia vain minun pitäisi muuttua ?! Tuntisin itseni vähintäänkin ameebaksi. Tuo mieshän on kiltti ja suvaitsevainen vain sen verran kuin hänelle sopii. Edes lapsille hän ei voi olla ystävällinen ja kiinnostunut jos häntä oikeasti ei kiinnosta. En vaadi häneltä teeskentelyä, vaan ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta. Tottakai minäkin saatan tiuskaista lapsille kiukkuisena ja väsyneenä. Mutta monta kertaa useammin pinnistän ja pyyhin oman kiukkuni sivuun ja pydähdyn kuuntelemaan lapsen asiaa. Hitto, olenko minä jokin pyhimys ja parempi ihminen kuin tuo mies. No EN. Hän itse on olevinaan se parempi ja se joka asettuu minun yläpuolelleni. Hän sanelee mitä pitäisi tehdä, miten pitäisi tehdä, mikä on oikein... Esittää kuin olisi itse virheetön ja erehtymätön. Tiedän, että hän sisimmässään on todella heikko ihminen. Tuntee itsensä huonoksi miehenä, isänä ja ihmisenä. Hyvin vähän minäkään olen hän kehunut ja kannustanut. Mutta sitä saa mitä tilaa. Ei hän minunkaan työtä ja vaivannäköä ole arvostanut, arvostellut kyllä.

Tätä minun päässäni on aina vaan jatkuvasti. Haahuilua, päättämättömyyttä, epävarmuutta omista ajatuksista ja ratkaisuista. Kun pitkän ja vaivalloisen pohtimisen ja epäröinnin jälkeen saan viimein tehtyä päätöksen, alan epäröidä ja miettiä päätökseni järkevyyttä. Tekee mieli perua. Tiistaina tehdään talon kauppakirjat. Sitä ei enää peruta. Sittenpä voin alkaa jahkailla jotain muuta.