Vuoden alku on ollut ihan maanista aikaa. Minä olen surrannut kuin Duracell-pupu, saamatta aikaan mitään. Olen ajanut edestakaisin talolle ja takaisin (melkein)joka päivä. Kuljetellut sinne tavaraa, milloin mitäkin. Ostin jotain käytettyjä huonekaluja sinne. Eilen ajoin suht pitkän matkan ja noudin jotain lipastoja ja laatikostoja. Samalla kävin pitkästä aikaa tapaamassa veljeäni. Huomatakseni vain, ettei olisi kannattanut. Emme ole koskaan olleet erityisen läheisiä, eikä se ole vuosien mittaan mihinkään muuttunut. Asiaa on hankaloittanut myös se ettei veljeni vaimo haluaisi juurikaan olla tekemisissä miehensä sukulaisten kanssa. Minun kanssani veljen vaimolla on ollut muutama kiperä tilanne. Minä olen toisinaan aika suorapuheinen. Etenkin jos huomaan, että sanomisellani on huomattavaa vaikutusta ihmiseen joka ärsyttää minua, suorastaan intoudun testaamaan mitä toinen kestää. Meillä veljen vaimon kanssa on niin eri näkemykset useimmista asioista. Niin on kyllä veljenkin kanssa.

Ikuisesti meillä veljen kanssa on ollut jonkinlainen kilpailu. Tietäen tai tiedostamatta. Lapsena se on ymmärrettävää, sisarukset kilpailevat kaikesta: vanhempien huomiosta, kumpi saa, mitä saa - kisaa käydään kaikesta jaettavasta, karkkipussista, leluista... Minä olen nuorempi, sain siis etua siitä. Vanhemmat puolustivat minua, sain huomiota kun veli kiusasi ja kantelin siitä. Myöhemmin raha on ikävä kyllä näytellyt osaa välillämme. Vanhemmat ovat luonnollisesti halunneet "auttaa" lapsiaan taloudellisesti. Veljeni vahtii mustasukkaisesti mitä saan ja paljonko saan. Utelee vaivihkaa minulta. On katkera kaiken aikaa, koska hänen mielestään minä saan jotain enemmän. Hän kai luulee, että minulla on elämä ja asiat jotenkin paremmin kuin hänellä sen takia. Voivoi. Tälläkin käynnillä hänellä oli suuri tarve todistella mitä kaikkea hänellä on. Kyseli minulta paljonko saan palkkaa, mitä vuosimallia autoni on, paljonko se maksoi, miten (kuka) maksoi sen ? Kehuskeli sitten omilla tuloillaan, luetteli mitä kaikkea on viime aikoina ostanut; uudehkon auton, jonka ominaisuuksia kehuskeli, tietokoneen, uuden telkkarin.

Minä suhtaudun asiaan kovin eri tavoin. Olen enemmänkin ollut vaivautunut vanhempieni halusta tuputtaa rahaa tai tavaraa minulle. Kieltäydyin kouluaikana jopa kielikurssista ulkomailla. Vuosien mittaan he ovat lahjoittaneet minulle osia omaisuudestaan (mutta niin ovat lahjoittaneet veljellenikin). Aluksi olin kiusaantunut ja vaivaantunut, kiukkuinenkin. Tämän vanhempani, ikävä kyllä tulkitsivat kiittämättömyydeksi ! En osannut tuoda julki ja ilmaista todellista tunnettani, joka heidän hyvän tahdon eleestään aiheutui. (ongelma on minulla yhä, "väärä" tunne tulee esiin. Nyt vain tiedostan sen) Nykyisin osaan suhtautua lahjoitteluun järjellisesti. Ihan juridisesti järkevää se on.
Se mitä pelkään, on hetki jolloin vanhempani kuolevat. Perinnönjako. Veli ja vaimo, molemmat samanhenkisinä kateellisina korppikotkina ovat taatusti kuolinpesässä nokkimassa. Tiedän heidän jo etukäteen sanoneen joitakin tavaroita, mitä he sieltä haluavat. Voi helvetti. Kyllä veljen vaimoa silloin alkaa kiinnostaa miehen suvun asiat eli tavarat.

Heillä itsellään ei ole lapsia. Veljen vaimolla on pari sisarusta, joilla on lapsia. Voi hellanlettas. Heidän kotonaan oli valokuvia lapsista, muuan kuva "princess" kehyksissä pikkutytöstä. Vaan missä oli minun lasteni kuvat ?? Muistaakseni olen jonkin kuvan heille antanut. Pyysin ensimmäisen lapseni synnyttyä veljeäni kummiksi. Hän kieltäytyi. Koskaan he eivät ole käyneet meillä, veljen vaimo ei halua. Yhden ainoan kerran veljeni on yöpynyt minun luonani, ollessaan työasioissa lähiseudulla. 

Lähtiessäni ajamaan kotiinpäin, minulla oli todella surumielinen olo. Kun pääsin kotiin menin melkein suoraan saunaan. Siellä yksin istuessani kuumassa löylyssä, tunsin olevani todella väsynyt. Todella väsynyt. Mutta eri tavalla kuin aiemmin. Se oli jotenkin oikeaa, todellisempaa väsymystä. Kun menin nukkumaan, minua nukutti. Minä nukahdin. Ihan oikeasti nukahdin, enkä vain pudonnut tajuttomana mustaan kuoppaan. Viime aikoina minua on vaivannut unettomuuskin. en vain ole saanut unta. Hyvin harvinaista minulle. Minähän valvon öisin todella myöhään. Tai aikaiseen voisi sanoa. Mutta nukahdan yleensä kyllä helposti. Olenko tulossa hetkiseksi järkiini? Välillä olo on ihan melkein normaali ja pää tuntuu selvältä.