Meidän yhdessäolo miehen kanssa on koko ajan ollut yhtä vuoristorataa. Nyt kun miettii, ei ole hetkeäkään ollut varmaa tunnetta siitä, että me kuulumme yhteen tai tässä sitä vanhennutaan yhdessä tai olet se oikea. Miksi helvetissä tämä yhteiselo vain jatkuu? Jotenkin vain päivät, viikot ja vuodetkin vain kuluvat. Tiedän, ei tästä koskaan mitään molempia tyydyttävää elämää tule olemaan. Liian paljon loukkaavia ja pahoja sanoja on sanottu puolin ja toisin. Ei ole keskinäistä kunnioitusta ja luottamusta.

Lähtemistä ajattelen oikeastaan joka päivä. Kerran jo lähdinkin. Pakkasin autoon lapsen ja elukat ja niin paljon tavaraa kuin sain sopimaan. Olin aivan epätoivoinen, pakenin. Olin aivan varma, että lähtöni on lopullinen. Siitäs sait paskiainen ! Mutta mitä vielä. Muutama kuukausi ja olin takaisin alkupisteessä. Ei yksin kukaan jaksa. Lähtöni takia sain läheisiltäni ja vähän kaukaisemmiltani kielteistä palautetta. Omat vanhempani etunenässä. He olivat pelkästään vihaisia ja tuomitsevia "tekoni" takia - kun jätin niin niin hyvän miehen. Olin tuolloin henkisesti muutenkin niin rikki, niin loppu. Olisin kaivannut kaiken mahdollisen avun ja tuen. Mitä sain? Syyllistämistä.

Miksi ihmeessä sitten palasin? Rahattomana pienen lapsen ja useamman elukan kanssa elämän realiteetit alkoivat olla liian rankkaa. Helpompi vaihtoehto oli palata. Sainhan "ilmaisen" asumisen ja kulissit kuntoon.

Vuosikausia on nyt tuosta kulunut. Toinen lapsi syntynyt. Nyt olen uudelleen alkanut miettiä ja suunnitella lähtemistä. Nyt olen vuosia vanhempi, varmempi. Töitä on, siis jonkin asteinen mahdollisuus taloudellisestikin.

Kun olin työttömänä tai hoidin lapsia kotona olin kuin ansassa. Omat tulot olivat todella minimaalliset. Mieheltä piti anella rahaa, kun omat loppuivat. Koko yhdessäolomme ajan meillä on ollut omat rahat. Jos mies on vaikka ostanut jonkin osan autooni, tulee hän kuitin kanssa ja minun on tuo summa hänelle maksettava. Jokin ääneenlausumaton sopimus on ollut, että minä ostan ruuat ja pesuaineet ym. Muistan kuinka suhteemme alkuaikoina, jos mies meni kauppaan (minun pyynnöstäni) minä annoin hänelle rahaa mukaan! Vaikka olin työttömänä ja mies ansaitsi ihan kohtuullisesti. Onneksi lopetin moisen hölmöilyn. Nykyisin mies käy kaupassa, pyytämättäkin. Paitsi ostokset painottuvat makkara-sipsi-tupakka-omat eväät -linjalle. Eli ostaa sitä mitä itse tarvitsee ja haluaa syödä.

En olisi voinut uskoa, että mies voisi olla niin huono isä. Niin. No, on varmasti hyvä isä, kun käy töissä ja tarjoaa lapsilleen katon pään päälle. Mutta miten tunteeton, ymmärtämätön ja jopa julma hän voi olla. Häneltä puuttuu tilannetaju, psykologinen silmä, kaikki henkiset ominaisuudet mitä lasten kanssa tarvittaisiin. Hän toistaa samoja käyttäytymismalleja mitä itse on lapsuudessaan kokenut. Kova kuri ja järjestys. Ei hellyyttä, ei kehumista, kannustamista. Ei puhettakaan, että osaisi olla kiinnostunut lapsen asioita. Miten kylmästi ja välinpitämättömästi hän voi omiin lapsiinsa suhtautua!! Jos hän itse istuu ruokapöydän ääressä syömässä vaikka leipää ja lapsi tulee myös pöytään, ei huomioi lasta, ei kysy haluaisiko hänkin jotakin. Lopputulos on se, että lapsi/lapset tulevat minun luokseni toiseen huoneeseen, pyytävät minua keittiöön antamaan heille syömistä. Kun sanon, pyydä isiltä. Lapsi vastaa, pyysin, muttei se anna mitään. Ja miltä sekin lapsen silmissä näyttää, kun sanon miehelle: anna nyt lapsillesi syötävää.

Sama toistuu, kun on lasten nukkumaanmenoaika. Mies ei tee elettäkään, että alkaisi tehdä jotakin lasten iltatoimien hyväksi (iltapesu, iltapala, hampaidenpesu, iltasatu ja peittelyt). Murjottaa vain kun lapset illan tullen (väsyneenä)villiintyvät metelöimään, niin ettei mies kuule televisiota. Joskus vielä yritin saada miestä viemään lapset nukkumaan. Joskus hän menikin. Loppujen lopuksi minun oli mentävä perässä rauhoittelemaan itkevää lasta, kun mies hermostui lapsen kiukutteluun, hän suorasukaisesti komensi lasta nukkumaan. Siis se tilannetajun puute ja ns.psykologinen silmä kun puuttuu. Omasta mielestäni on päivä kohokohta ja etuoikeus saatella lapsi untenmaille. Se iltahetki poikkeaa täysin muusta yhdessäolosta lapsen kanssa. ((No tietenkin, on ensin aika rumba ja hässäkkä saada lapsi iltapesulle ja omaan sänkyyn saakka, mutta))Se on palkitseva, joskus jopa liikuttava hetki. Olen monet kerrat katsellut nukkuvaa lasta ja silloin tunnen suurinta rakkauden tunnetta häntä kohtaan. Vaikka päivä olisi ollut yhteenottoja ja taistelua rajoista. Lopputulos on, että minä suoritan nuo iltarituaalit JOKA ilta. Lapset eivät edes halua enää isäänsä heitä nukuttamaan, vaikka sitä heille ja miehelle ehdotankin. Joskus olen yrittänyt väsytystaistelua. En itse tehnyt elettäkään, odotin, jospa tuo mies itse hokaisi, mitä pitäisi tehdä. Mutta kun kello kävi jo yhtätoista, eikä lapset olleet päässeet petiin, oli pakko puuttua asiaan. Joskus sain totaalisen raivarin. Asetuin seisomaan telkkarin eteen ja kysyin kumpi sinulle on tärkeämpää, omat lapset vai oma mukavuus ja telkkari. Sain osakseni kiukkuisia käskyjä poistua edestä. Minä sammutin telkkarin ja siitähän sota syntyi. Toki soisin, että mies hoitelisi lapset nukkumaan edes pari kertaa viikossa. Olis minunkin mukava edes joskus istuskella kattomassa telkkaria ja siinä sanoa vaan lapsille hyvät yöt. Mutta kun ei se itse tajua ja käskyttäminenkin on liian rankkaa kaikille osapuolille.

Pahinta on kun mies on minulle vihainen (ja sitähän sattuu usein) hän kostaa sen lasten kautta ja lapsille. Jos hän kiukkuisena murjottaa, niin murjottaa puhumattomana myös lapsille. Jättää heidät huomiotta. Jos jotakin lapsille sanoo, niin tiuskaisee vihaisesti. Hän saattaa myös lasten kuullen ladella todella kauheuksia, uhkauksia ja syyttelyä, nimittelyä. Minä tiedän, ettei hän toteuttaisi uhkaamiaan asioita, kunhan vain yrittää pelotella minua. yhtään ei mies ajattele ja ymmärrä, että lapsi ottaa todesta kaiken kuulemansa. Mieleeni tulee, tarina, jossa isä kännipäissään huusi perheelleen, että jonain päivänä minä tapan teidät. Siitä lähtien lapset joka päivä miettivät, tänäänköhän isä meidät tappaa. Pelko helpotti vasta kun lapset täysi-ikäisinä pääsivät muuttamaan pois kotoa.

Olisihan näitä esimerkkejä tilanteista. Olen miehelle sanonut, että ei tarvitse toistaa omille lapsilleen samaa kaavaa mitä itse lapsuudessaan on kokenut. Tai olen yrittänyt olla tulkitsemassa lapsen käyttäytymistä hänelle, ettei suhtautuisi niin mustavalkoisesti kaikkeen mitä lapsi tekee tai sanoo. Mutta minkäs teet. Mies jopa suuttuu ja ottaa henkilökohtaisesti, jos lapsi nimittelee häntä. Huumorintajua, haloo. Kyllä minulleki lapset sanoo "tyhmä äiti" Siihen kuuluu tietenkin vastata, että "ajatella, että näin tyhmä äiti on saanut noin viisaan lapsen" ja joskus olen saanut kuulla todella kiukkuiselta lapselta "Sika!" Siihen olen vastannut "muista, että sian lapsi on porsas, eli sinä :D "