Viime päivinä on ollut todella ahdistava olo. Paniikki ja pakokauhu iskee. Sydämen rytmihäiriöitä päivittäin. Sydän pomppii ja jyskyttää ihan epätahtiin. Tuttuja tuntemuksia, joiden luulin jo jääneen. Eikö tämä koskaan helpota! Siitä on muutama vuosi kun viimein sain marssitettua itseni lääkäriin. Siitä saakka olen ollut mielialalääkityksellä. Se on helpottanut oloa huomattavasti. Valtaisat tunteenvaihtelut kiivaasta raivosta, syvään masennukseen tasoittuivat. Vaikka välillä tuntuu, että olo on liiankin tasainen. Jos lääke haalistaa negatiiviset tunteet, niin kävi myös positiivisille. Ei tunne suurta iloakaan, vaikka syytäkin joskus siihen löytyisi. Lääkityksestä en toistaiseksi ole valmis luopumaan, se on jonkinlainen kainalosauva, jonka avulla jaksan köpötellä eteenpäin.

Toisaalla blogissa kirjoitin, että en välitä mitä minusta puhutaan, kun kuitenkin jotain puhutaan. Ihmisiä kiinnostaa juoruilu tai toisten asioiden tonkiminen. En silti rajoita elämääni tai varo tekemisiäni, miettien, mitähän muut tästä ajattelevat. Mutta tässä on arka paikka. Paikkakunta on pieni. Masennuksestani tietävät vain harvat. Siitä en halua mitään ihmettelyn aihetta. Käyn yksityisellä lääkärillä, en totta tosiaan paikallisessa arvauskeskuksessa. Lääkkeetkin haen naapurikaupungin apteekista.

Psykiatri, jolla olen käynyt on siirtänyt vastaanottonsa nyt muualle. Lääkärikeskus vaati, että reseptin uusimisen ehtona on (jonkun) lääkärin vastaanotolla käynti. Varasin sitten ajan "jollekin" yleislääkärille tai työterveyslääkärille, mikä hän nyt olikaan. Ei minun kauaa tarvinnut tilannettani selvittää ja kertoa kuinka huonot kotiolot mulla onkaan, kun lääkäri totesi: "Kyllä sinä tosiaan tarvitset tämän lääkitykseni" Ja kirjoitti nimmarinsa reseptiin. Vaikka tuntui, en kuitenkaan täysin saanut lääkäriä ymmärtämään jutun juonta. Nyt pitäis päästä jonkun terapeutin tai tsykiatrin juttusille. Tuntuu, että alkaa pää jumiutua ja ajatukset pyörii omaa synkeää rataansa. Osansa on tällä vuodenajallakin.

Syksy on mulle aina raastavan tuskaisaa aikaa. On syksyjä, joista en muista kertakaikkiaan mitään - paitsi synkeyden ja loputtoman väsymyksen. Olotilaan ei auta minkäänlainen valmistautuminen etukäteen. Ihan sama kuinka paljon tsemppaa itseään ja yrittää miettiä jotakin käytännön asioita, millä voisi olotilaansa helpottaa. Aivan turha on kuvitella, että alkaisin harrastaa jotakin, kun en kuitenkaan jaksa. Turha kuvitella, että käyn "ihmisten ilmoilla" tai pidän yhteyttä toisiin ihmisiin, kun en kuitenkaan jaksa. Ihan sama olenko, työssä vai kotona (työttömänä). Tilanne tuntuu olevan ihan sama. Kun en kuitenkaan jaksa.