Olen miettinyt mikä elämässäni on tärkeää, todella tärkeää. Oman mielen tasapaino taitaa olla ensisijaisen tärkeä asia. Kaikki muu taitaa tulla sen myötä. Vaikka kaikki olisi ns. hyvin, ei mistään hyvästä pysty nauttimaan jos oma mieli ei ole tasapainossa. On tietenkin paljon ulkonaista ja materiaalista hyvää, joka on tärkeää, tietenkin. Työ, raha, asunto.

Työ. Nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni työpaikassa jossa voin sanoa viihtyväni. Helppoa ei ole nytkään, mutta vaikeudet ovat lähinnä sisäisiä, omassa päässäni. Tunnen tiettyä epävarmuutta ja riittämättömyyttä, jopa kyvyttömyyttä suoriutua tehtävistäni. Kaikki on kuitenkin kiinni vain minusta, ei kovinkaan paljon ulkoisista paineista.

Raha. Raha on tärkeää sehän on selvää. En kaipaa mitään jättisuuria tuloja, mutta riittävä taloudellinen turvallisuus on tärkeää. Tämänhetkinen palkkani ei päätä huimaa. Toistaiseksi se on riittänyt. En tiedä miten tästä eteenpäin. Uskaltauduin uhkarohkeasti tekemään ne talokaupatkin. Pankki myönsi lainan aika rimaa hipoen, monenlaisten laskelmien jälkeen. Huhhuh. Tiukkaa tulee olemaan.

Asunto. Nythän olen hankkinut itselleni asunnon. Oman asunnon. Minun on ollut vaikea tuntea tätä nykyistä (miehen omistamaa) taloa kodikseni. Niin usein olen saanut kuulla "minun taloni"... Aiemmat asunnot ovat olleet vuokrakämppiä. Tähän saakka minulla on ollut vain yksi koti; lapsuudenkotini. No, se tarkoittaa "kotia" josta muutin pois ensimmäiseen omaan asuntooni. Sen jälkeen vanhempani ovat muuttaneet parikin kertaa, joten heidän nykyinen asuntonsa ei ole enää minun kotini. Ja ei se muuutenkaan ole viime vuosina ollut mikään miellyttävä paikka vierailla. Niin, vieraalta siellä on enimmäkseen tuntunutkin.

Noihin kolmeen edelliseen kiteytyy sana perusturva. Perusturvallisuuden tunnetta minulle tuo myös mielen tasapaino. Ilman sitä ei ole mitään.

Tärkeitä asioita ovat tietenkin lapseni. Juuri tänä iltana sanoin heille, että he ovat minun kaksi aarrettani. Paljon on ollut ja tulee olemaan uupumuksen hetkiä heidän kanssaan. Syynä väsymiseeni, eivät ole olleet lapset itse vaan tilanteet, kun olen yksin joutunut heistä huolehtimaan. Vailla tukea ja apua. Nyt olen tieten tahtoen hakeutumassa tilanteeseen, jossa olen yksin huolehtimassa heistä. Jotenkin se ei tunnu raskaalta ajatukselta, vaan vapauttavalta. Uuvuttavampaa on ollut tieto siitä, että on olemassa toinen vanhempi, isä, joka on jättänyt vastuun ja velvollisuuden lapsista yksin minun kannettavakseni.

Ystävät ??? Niin mitkä? Ei minulla ole ystäviä. Tai on yksi. Hänenkin kanssaan toimitaan hyvin paljon hänen ehdoillaan. Syy ei ole hänen itsekkyytensä, vaan hänen henkilökohtainen tilanteensa. Siitä ei tässä sen enempää. Hän on kuitenkin ainoa, jonka apuun olen voinut turvautua tiukoissakin paikoissa. Toisinaan tuo ystävyys kuitenkin vaatii enemmän kuin antaa. Mutta en toki luopuisi hänestä. Onhan muitakin ihmisiä, joita voisi nimittää ystäviksi. Heidän kanssaan olen tekemisissä aika satunnaisesti. On pitkiäkin aikoja ettemme ole yhteyksissä. Useimmat heistä asuvat aika kaukanakin. Tosiasia on ettei meillä käy ketään! Ja erittäin harvoin minäkään käyn kenenkään "ystävän" luona. Lukuunottamatta sitä yhtä, jonka luona käyn. Minulla ei ole minkäänlaista sosiaalista elämää, niinkuin sanotaan. Elän jotenkin outoa elämää. En totisesti kaipaa tyhjänpäiväisiä tyhjänpäisiä ihmisiä vierailemaan ja jaarittelemaan. Miehen sukulaiset käyvät oikeastaan vain lasten syntymäpäivinä. Omat sukulaiseni asuvat sen verran kaukana, ettei heitä meillä juuri tapaa. Minun on ollu aina ollut vaikea tutustua ihmisiin. Tai tutustuminen on helppoa, mutta eteneminen siitä on vaikeaa. Minun on vaikea päästää toinen ihminen elämääni. Tunnen vaivautuneisuutta miten pitäisi olla ja käyttäytyä. Outoa. Eräs syy on myös se, miten mies on suhtautunut minun ystäviini. Hän käytöksellään väheksyy ystäviäni. On jotenkin luotaantyöntävä. Ymmärrän miksi. V***u aina pitää ymmärtää. Aina pitää selittää. Minä olen niin -tanan empaattinen ja ymmärtäväinen. Mies on kuitenkin arka, epävarma..."mitähän tuo toinen minusta oikein ajattelee" -tyyppi. On laukaissut ystävieni kuullen jotakin omasta mielestään vitsikästä. Se on on ollut jotain sellaista joka loukkaa minua, toisinaan se on jopa loukannut ystäviäni. Vähintäänkin se on saanut aikaan ihmetystä, miksi minä elän "tuollaisen tyypin" kanssa. Monen kohdalla vierailu on jäänyt ainoaksi. Minä olen järjestänyt myös niin, että pyydän jonkun käymään silloin, kun mies ei ole kotona. Säästyn niin noloilta tilanteilta. Meillä ei miehen kanssa ole ketään yhteisiä perhetuttuja, ystävistä puhumattakaan. Ainoat yhteisvierailut tehdään miehen sukulaisten luokse. Jo monen monta vuotta olen matkustanut vanhempieni luo vain lasten kanssa, en ole edes kysynyt mieheltä haluaisiko hän mukaan. No, hitto. Eksyin ihan sivupoluille. Ehkä yritän todistella itselleni ja hakea syytä ja perusteluja sille, että minua odottaa parempi elämä, että teen oikein kun lähden. Todella vaikeaa. Viime aikoina olen alkanut epäröidä ja järkeillä. Mutta nyt pääsen taas alkuperäiseen aiheeseen: mikä on tärkeää ?! Minulle (edelleenkin) on tärkeää mielen tasapaino. Sitä olen tavoittelemassa tekemällä juuri niin kuin olen tekemässä.

On tietenkin tuhat ja yksi pienempää ja suurempaa asiaa, jotka ovat minulle tärkeitä. Pitäisi yrittää keskittyä niihin. Täytyisi rakentaa sitä kuvaa pala palalta.

Mikä sitten on turhaa ? Kun ajattelen, että minun pitää karsia elämästäni pois sellaista mikä tuntuu turhalta, en keksi tähän mitään henkevää ja ylevää. Minun pitäisi tehdä yhä enemmän asioita, jotka tuntuvat minusta hyvältä, muu on turhaa. On joitakin asioita, jotka ovat aluksi tuoneet minulle iloa ja hyvää oloa, mutta muuttuneet ikäviksi mielipahan aiheuttajiksi. Olen ihan tietoisesti kieltäytynyt enää tekemästä niitä.

Turhan karsimista on myös se hirvittävä tavaranpaljous jonka olen haalinut. Jatkan sitä edelleen. Mutta en tarvitse niitä tavaroita. Kyse ei ole mistään kalliista laitteista, huonekaluista tai hienoista vaatteista. Olen vähitellen hankkinut valtavan määrän kirjoja - joita en ole lukenut. Paljon paljon monenlaista pikkutavaraa, joita voisi tarvita -suurin osa on jäänyt käyttämättömänä kaapin täytteeksi. Kaikenlaista pientä kivaa. Turvaa ja tasapainoa etsin kai siitäkin. Ei ainoastaan niiden tavaroiden omistaminen tuo jotain tunteita, vaan se, että voi(si) jakaa löytämisen ja hankkimisen riemun jonkun kanssa. Minusta on vain hienoa saada kertoa jollekulle mitä uutta hienoa olen löytänyt ja hankkinut. ("Uutta" ei läheskään kaikki ei ole. Kirpparit, kierrätyskeskukset ja keräysastiat ovat tulleet tutuiksi). Monia löytöjä ja hankintoja teen myös ajatellen, tämän annan jollekulle. Siitäkin tunnen iloa, että saan antaa.

Joskus sanoin, etten ole materialisti. Silti rakastan tavaraa. En kuitenkaan haali mitään vain näyttääkseni muille, että minulla on enemmän tai parempaa. En osta juurikaan mitään kallista vain siksi, että voisin ylpeillä muille. Tai siksi, että sitä tai tätä on hankittava, koska muillakin on. Tärkeintä on oma tunne, ei muille aiheutettu kateus. Useimmat hankintani ovat varsin pieniä ja halpoja. Kallista ostan vain siksi, että köyhän ei kannata ostaa halpaa. Tämä koskee lähinnä koneita tai laitteita. Vaatteita ostaessani katson ensimmäisenä hintaa, mitä halvempi sitä parempi.