Ei paljon kannattais innostua ja ilostua. Viikonloppuna olin kahden päivän kursseilla. Toisaalta oli tosi mukava irrottautua kotoa - yö hotellissa, kukaan ei mangu ei marise, ei vaadi mitään. Tietenki lähtiessä oli kalvava huoli jättää porukka kotiin, mutta en ottanut koiria mukaan. Osin oman mukavuudenhalun vuoksi, osin siksi, että päivät koirat olisivat joutuneet odottelemaan kylmässä autossa.

Kurssin anti oli innostava. Mutta todellisuus on toinen. Nyt iskee taas masennus, kun joutuu toteamaan todellisuuden ja elämän realiteetit. Yhä edelleen elämäntilanne on kuin mikäkin ahdistava ansa. Haaveilla vain voi ja kuvitella mielessään, mitä kaikkea voisi, jos...

Tähän tietty totean heti, että helppo se on sanoa, TEE JOTAIN elämällesi, äläkä jossittele ja ole että sit-ku joskus. Tosi on, aika kuluu ja koko ajan tuhlaan elämän kallisarvoisia hetkiä päivä toisensa jälkeen.

Juuri tuossa pohdin, että on joitakin ihmisiä, joita vihaan katkerasti. Sen takia että heidän elämänsä sujuu, kulkee eteenpäin vaikeuksista huolimatta. Viha ja katkeruus ei johdu siitä, että haluaisin itse elää samanlaista elämää kuin he tai tehdä samoja asioita. Vihaan heitä siksi, että he voivat ja saavat elää sellaista elämää kuin he elävät - tilanne ja olosuhteet ovat heille sopivat. No voi p*r***e. Joo joo. itsestä se on kiinni, bla-bla-bla. Sitä saa mitä tilaa, omista valinnoista riippuu miten menee ja mihin suuntaan menee. Kun olisikin ihan niin yksinkertaista. Yksin ilman ympäristön antamaa tukea on musertavan vaikeaa toimia päätöstensä mukaisesti.

Missä olisi se voima ja taika mikä auttaisi.

Kun edes ymmärtäisin oman olemassaoloni tarkoituksen. Mihin kuulun, kuka olen, miksi ? Olen siis ihan hukassa, yhä vielä, kaikkien näiden vuosien jälkeen.