Koko syksyn olen aktiivisesti ajatellut lähtemistä täältä. Oikeastaan joka päivä. Välillä sitten taas mietin, että josko tämä tästä... Mutta ei helvetti! Nytkin on kiukun kyyneleet silmissä. Miten joku voi olla niin pirun ilkeä. Minä yritän olla lähestulkoon näkymätön täällä. Mutta mitä se hyödyttää. Kun tuo mies ei kykene minkäänlaiseen järkevään keskusteluun. Vaikka en halua edes yrittää enää, koska tiedän oman kiivaan luonteeni. Väsyttäisin vain itseni turhalla raivoamisella. Ei kannata, ei. Yritän vain niellä sen minkä pystyn. Mutta sekin aina kostautuu ajanoloon. Olo on kuin painekattilalla joka lopulta räjähtää todenteolla ja jälki on hirveää.

Aiemmin syksyllä bongailin myytäviä taloja. Mitäpä näillä seuduin on. Jos on kelvollinen talo, niin missään tapauksessa minulla ei olisi varaa siihen. Jos taas oli rahavaroihin sopiva, on se ikäloppu röttelö. Mutta sitten löytyi t-ä-y-d-e-l-l-i-n-e-n! Ihan heti en uskaltanut välittäjälle soittaa. Kyllä olisi pitänyt. Kun sitten soitin, joku muu (tietenkin) oli jo talosta tehnyt esisopimuksen. Voi VITTU! Unelma mureni kertaheitolla. Vajosin kyllä pitkäksi aikaa kuin mustaan kuiluun.

Jos olisin yksin täältä lähtemässä, ei olisi ongelmaa. Lähtisin vaikka millaiseen ketunkoloon. Mutta kun on nuo koirat ja lapset. En voisi edes väliaikaisesti asettua johonkin vuokramurjuun. Kerrostalo on täysin pois laskuista. Kauhea tunne, kuin olisin ansassa. Muutama vuosi sitten tilanne oli vieläkin pahempi, kun oli työttömänä. Nyt sentään on jotenkuten edes taloudellisesti mahdollisuus pärjätä.

Sanokoon tai tehköön tuo mies minulle mitä lystää. Mutta kun hän purkaa kiukkuaan eläimiin ja lapsiin. Lasten kuullen huutelee ja uhkailee ties mitä. Jos hänellä sattuu olemaan jokin v***tuksen aihe, niin siitä saa kärsiä kaikki muutkin. Minun on oltava varuillaan ja varjelemassa lapsia ja koiria joka hetki. Kun ei koskaan tiedä mistä tuulee. Jokin asia on tänään ihan okei, sitten taas toisena päivänä siitä samasta asiasta nousee helvetillinen haloo. Ei mies ole väkivaltainen, niin ei fyysisesti, mutta hänen käytöksensä on varmasti lasten ja eläinten näkökulmasta tosi pelottavaa ja uhkaavaa. Ei ihme jos olen jatkuvasti loppuun uupunut ja kireä kuin viulunkieli. On oltava kaikenaikaa valppaana. On mietittävä mitä voi tehdä ja missä järjestyksessä. Voinko lähteä jonnekin...koirat jää nyt kotiin...koskas se mies tuleekaan töistä.

Minä en miestä pelkää. Päinvastoin, moinen uhittelu on minusta vain ällöttävää ja vastenmielistä. Herättää minussa vain inhoa. Mutta kun joutuu tilanteeseen lasten ja koirien läsnäollessa, minulle tulee valtaisa ahdistus noiden puolustuskyvyttömien, tilanteeseen täysin viattomien puolesta.

Joskun mietin, mitä jos minulta katkeaa viimeinenkin sietokyvyn lanka? Jos tuleekin niin pimeä hetki ja nousee hallitsematon raivo? Mitä jos? Mitä silloin voisi tapahtua? Mitä silloin tapahtuu?