Nyt olen henkisesti siinä vaiheessa, että en enää tunne huonoa omaatuntoa kun vain ajattelenkin lähtemistä. Enkä sen myötä ala tuntea sääliä tai myötätuntoa miestä kohtaan tai ala "ymmärtää" hänen käytöstään. Apua se mies kyllä kaipaisi, mutta minä en voi loppuelämääni terapoida häntä. En vihaa häntä, vihakin on tunne. Oikeastaan tällä hetkellä en jaksa välittää vähääkään mitä mies ajattelee minusta tai mistään. Ihana tunteettomuuden tila!!

Suurin este lähtemiselle ja muutolle ovat käytännön asiat. Ne onneksi ovat asioita, joille voi tehdä jotakin. Remonttia olen saanut tehtyä lisää. Lasten huoneet ovat lattia- ja kattolistoja vaille valmiit. Moni muu juttu on tekemättä mutta asumisen kannalta ne eivät ole välttämättömiä.

Syksy on ollut, taas kerran, rankkaa aikaa minulle. Nyt olen kuitenkin päässyt askeleen eteenpäin. En tunne olevani henkisesti vahva, mutta olen saanut karsittua jotain turhaa painolastia pois. Nyt viimeinkin alan uskoa itseeni ja siihen että voin ajatella eläväni omaa elämääni. Osittain siitä kiitos kuuluu miehelle. Hän on omalla käytöksellään nyt syksyn aikana karkottanut minua henkisesti yhä kauemmas. Minun avunpyyntöni tilanteen korjaamiseksi ei aiheuttanut miehessä mitään positiivista muutosta, ei pienintäkään myötätuntoa. Ei mitään. Hän on varsin tyly ja välinpitämätön. Ilmapiiri kotona on todenteolla tukala. Niinpä niin. Nyt olisi helppo sortua pohtimaan ja ymmärtämään miehen mielenliikkeitä. "hänellä on paha olla..." Mutta HA! Nyt en sitä tee.

Aivan äskettäin sain muistutuksen elämän rajallisuudesta ja kallisarvoisuudesta. Aivan ikäiseni ihminen menehtyi taisteltuaan monta vuotta vakavaa sairautta vastaan. En tuntenut häntä henkilökohtaisesti. Tunnen hänet vain yhteisten tuttavieni kautta ja - hänen kirjoittamansa blogin välityksellä. Hän päivitti blogiaan viimeisen kerran vain kaksi viikkoa ennen kuolemaansa. Siinä hän kertoi, että kaikki hoidot on lopetettu ja hän on siirtymässä saattohoitoon. Kun kuulin hänen kuolemastaan, tuntui kuin olisin menettänyt ystävän. Kaiken lukemani perusteella tuntui kuin olisin tuntenut hänet. Hän harrasti ja oli kiinnostunut samoista asioista kuin minäkin. Monin tavoin hän vaikutti ihmiseltä jonka olisin halunnut tuntea oikeasti ja todennäköisesti olisimme tulleet hyvin toimeen. Eniten minua kosketti se, miten paljon hänellä oli ystäviä,jotka kulkivat hänen mukanaan, auttoivat ja tukivat kaikin tavoin. Hän asui yksin, oli siis perheetön. Kun hänen kuntonsa huononi, ystävät perustivat "hoitoringin". Kukin vuorollaan oli muutamia tunteja, koko päivän tai yön hänen luonaan. Kaikkein huikein juttu oli se, tämän ihmisen kotikaupunki ei myöntänyt maksusitoumusta saattohoitokodin maksuihin. Mutta ystävät laittoivat sanan kiertämään ja keräsivät rahat siihen!! Kyseessä oli muutama tuhat euroa, todella pieni summa kaupungin maksettavaksi. Todella pieni hinta ihmisen viimeisistä elinpäivistä.

Mikä minua niin kovasti kosketti? Tietenkin se, että tulevasta ei tiedä. Siksi pitää elää nyt. Tämä ihminen eli täydesti, loppuun saakka. Ehkä kuitenkin eniten minua kosketti muiden ihmisten huolenpito ja välittäminen. Minä itse tunnen olevani todella yksinäinen. Ei minulla oikeastaan ole ystäviä. Tai niin, se on minun mielipiteeni. Usein mietin, kukapa minua jäisi kaipaamaan jos kuolisin. Lapset tietenkin, mutta... Minä vain olen pyrkinyt olemaan vahva ja selviämään tilanteista itse omin toimin ja keinoin. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen on minulle vaikeaa. Jotenkin vaivaannun, että nyt minusta on vaivaa ja harmia tuolle toiselle. Ja miten minä osaan tästä tarpeeksi kiittää ja miten korvata tämän. Itse olen ollut aina valmis auttamaan ystäviäni ja tuttaviani, odottamatta mitään varsinaista vastapalvelusta. Nyt olen ensimmäistä kertaa taipumassa, kun ystäväni on tarjonnut käytännön apuaan minulle. Voisin jopa kyetä ottamaan vastaan sen :)

Parisuhdetta olen aina pitänyt luottamuksellisena ja läheisenä suhteena, jossa on uskallettava laittaa itsensä likoon ja alttiiksi.  Miehen kanssa jouduin pettymään perinpohjin. Hän ei halunnut nähdä heikkouttani. Ei myöskään suostunut antamaan mitään itsestään. Kaikki nämä vuodet on kuin olisin yrittänyt sovitella palapelin palasia yhteen, eikä mikään niistä ole sopinut. Todella turhauttavaa.