Olen ollut viimeaikoina ihan totaalisen lukossa. Elämä on ollut jotenkin pysähtynyttä. Tuntuu kuin rämpisi suossa. Juuri kun pääsee pitävälle mättäälle, uppoaa taas. Päivät ja viikot kuluu ihan järkyttävän nopeasti. Aina on joko maanantai (taasko töihin? mihin se viikonloppu oikein kului?) tai perjantai (no, taaskaan en saanut aikaan oikein mitään, mutta odotettu viikonloppu sentään edessä)

Aamuisin on onneksi vielä hieman valoisaa. Illalla ei ehdi oikein mitään kun on jo pimeää. Kun vielä asutaan senverran syrjässä, että lähimmät katuvalot ovat monen kilometrin päässä, niin illat on yhtä pimeyttä ja synkeyttä. Ja tätä kestää vielä monta kuukautta!!

Pienenä henkireikänä on ollut pääsy koirien kanssa kävelylle. Harvinaista herkkua sekin. Mies on niin paljon poissa myös viikonloppuisin, ettei pihaa pitemmälle voi lähteä. Kun ei noita lapsia voi keskenään jättää. Sen verran nuoria ovat vielä. Sitten kun viimein olisi tilaisuus lähteä, niin kuin tänään (mies ja lapset kävi anopin ja apen luona isänpäiväkakulla) niin, räntää sataa vaakasuoraan. Mutta hitto, lähdin kuitenkin. Sitä rämmittiin sitten piskien kanssa pitkin teitä ja metsiä. Läpimärkänä ja kuraisena kotiin. Saa nähdä koska seuraavan kerran pääsee. "Joko" viikon päästä.