Kertakaikkiaan on jäänyt tämä plokkailu. Kauan ja hartaasti odotettu kesäloma meni. Nyt tuntuu kuin ei olisi mitään lomaa ollutkaan. Kolme viikkoa on aika lyhyt aika. Ensimmäinen viikko kuluikin lasten kanssa vanhempieni luona. En olisi sitten yhtään halunnut lähteä, koska tiesin, että se aika ei totisesti mitään rentoa lomailua olisi. Lähdin kuitenkin, onhan ne "sentään minun vanhempani". Tunsin uhrautuvani. Heti ensi hetkistä se oli yhtä taistelua! Mikään ei ollut vanhempieni mielestä hyvin tai mennyt oikein. Lapsetkin alkoivat temppuilla ja riidellä oikein olan takaa. Keskenään ja vielä isovanhempien kanssa. Minä yritin olla raivostumatta, sillä vanhastaan tiesin, että juttu paisuisi valtavaksi sodaksi jos minä menettäisi malttini. Harmitti h******sti olla ihan hissunkissun ja toivoa, että tilanne rauhoittuisi. Kamalaa oli tuntea olevansa toisten nurkissa. Mitään ei oikein uskaltanut tehdä. Loppujen lopuksi en käynyt edes suihkussa, ettei vaan pesuhuoneen lattia kastu ja siitä tulisi sanomista !!

Monta päivää meni lomasta ihan v****ksi. Sitten kaikessa hiljaisuudessa pakkasimme kamat ja lähdin lasten kanssa mökille. Siellä sujui vähän paremmin, vaikka sukulaisia joutuikin sietämään. Osan aikaa saimme kuitenkin olla omassa rauhassa. Lapset mieltyivät mökkielämään niin paljon, että paluumatkaa kotiin oli siirrettävä kahdella päivällä. Taas pari kallisarvoista lomapäivää meni... Kotona en loppuloman aikana päässyt oikein rauhoittumaan. Koko ajan oli jotenkin levoton olo. Miehen loma loppui samana päivänä kun minun alkoi. Olin siis jumissa lasten kanssa kotona. Jos jonnekin menin oli lapset otettava mukaan. Nuorempi kun ei oikein vielä pärjäile yksin. Talolla ehdin olemaan muutamana päivänä. Yöksi en oikein uskaltanut jäädä, kun ei ollut kunnon selitystä miehelle, missä olisin ollut. Oli kauheaa lähteä pois talolta, juuri kun ilta hiipui yöksi ja maailma rauhoittui. Aamuisin talolle lähtö venyi aina, kun oli yhtäsun toista toimitettavaa ennen lähtöä. Niin paljon helpompaa olisi ollut aloittaa puuhailut jos olisin jäänyt yöksi. Edes takaisin ravaamisesta huolimatta, sain kuitenkin remonttia vähän etenemään. Vähän ja hitaasti mutta kuitenkin. Toisaalta sitten harmittaa, kun upeat kesäpäivät kuluivat sisällä seiniä hioen ja hikoillen.

Viikko on jo mennyt töissä, aika nihkeästi. Mutta ei kuitenkaan tuntunut mitekään musertavalta palata töihin. Totesin, että en pysty kuitenkaan nauttimaan lomasta ja vapaasta. Koko ajan on jännittynyt olo.

Talolla en ole viikkoon päässyt käymään. Olen yrittänyt leikkiä kotia vähän aikaa. Töihin - kauppaan - kotiin ja sitä rataa. Olen kerännyt ämpärikaupalla viinimarjoja ja tehnyt mehua. Homma jota inhoan todella paljon !!! Monena vuonna olen huutanut ja riehunut, että en ikinä enää kerää ja keittele niitä ! Yhtenä vuonna kieltäydyin totaalisesti. Mies keräsi marjat, vei ne omalle äidilleen. Äiti keitti mehut ja mies kantoi pullot kellariin. Mitähän mahtoi anoppi ajatella.

Uskomatonta, muutaman päivän kuluttua tulee vuosi siitä kun ostin talon. Kauhealla uholla olin liikkeellä, että nyt sitä sitten lähdetään ! Vaan täällä roikun yhä edelleen. Hulluinta on että mies ei tiedä talon olemassaolosta mitään. Yhden kerran se ihmetteli ja kyseli mikä ihmeen talo, kun toinen lapsista oli puhunut, että oltiin äidin kanssa talolla. Sattui mies tivaamaan asiaa minulta niin pirun kiukkuiseen sävyyn, että totesin vain rauhallisesti, etten keskustele mistään, jos mulle puhutaan tuohon sävyyn. En ainakaan lasten kuullen. Ei ole toista kertaa kysynyt, vaikka olisi ollut tilaisuuksia. Vaan sellainen mies on. Ei kysy toista kertaa, hautoo vaan asioita päässään. Mitään asiaa ei saada koskaan selvitettyä loppuun saakka. Kun keskustelu ei meidän kahden kesken onnistu tai tyrehtyy heti alkuunsa. Tai tavallisimmin räjähtää ihan raivoisaksi sodaksi. Minä haluaisin kyllä selvittää asiat tässä heti ja nyt. Mutta mies onnistuu ivailevalla sävyllä tai vähättelemällä ärsyttämään minut niin kauheaan raivoon ja huutamiseen. Siitä seurauksena on että mies loukkaantuu ja marssii ulos tyyliin; jää sinä tänne yksin riitelemään. Juttu jää kuitenkin kytemään. Minulle jää tilanteesta mieleen vain, että minua vähätellään, minulle käännetään selkä, minut hylätään, minua ei hyväksytä. Mies hautoo ja mälvää mielessään ja sitten joskus, uuden yhteen oton yhteydessä, mies alkaa muistelemaan, että silloinkin viime vuonna tai puoli vuotta sitten sinä sitä ja sitä. TÄ ! Minä olen jo autuaasti unohtanut mistä silloin joskus-kauan-sitten oli edes kyse. Nythän on tämä tilanne ja tämä riidan aihe nyt ! Vaikka samoista s******n asioista ja aiheista aina riidellään. Jokin näennäisesti mitätön aihe aloittaa riidan ja tuo pintaan kaikki periaattelliset aiheet. Miten voimmekin olla niin eri mieltä elämän suuntaviivoista ???

Hitto! Minä en jaksa vatvoa tätä paskaa.