Minun on ryhdistäydyttävä! Mikä helv… on vikana aikuisella ihmisellä, jolla periaatteessa asiat ovat hyvin? Nössöilee, lamaantuu, turhaantuu. Suunnittelee sataa hommaa, mutta ei saa aloitettua yhtäkään. Tuhlasin jo 20 vuotta elämästäni epäkelvossa ihmissuhteessa. Tuhlaanko lopunkin elämäni? Miehen kanssa yhdessäolosta tuntuu olevan iäisyys, kuin se olisi jokin sumuinen ajanjakso elämässäni. Niinhän se onkin. Nyt  jotenkuten tunnen olevani läsnä omassa elämässäni.  Ymmärrän  ja aistin ympäröivän maailman. Olen tietoinen teoistani. Aiempaa enemmän osaan ohjata mielentilaani, tunnistan tunteeni. Jatkuvasti kuitenkin ajatuksiini tulee paloja menneisyydestä, muistikuvia, sanoja, hetkiä, sanoja, tunteita. Ahdistavia ja lamaannuttavia ajatuksia, jotka kasvattavat katkeruutta minussa. Luulin jo käyneeni ne läpi ja selvittäneeni tieni eteenpäin. On ollut lyhyitä kausia, jolloin olen tuntenut iloa ja onnellisuutta. Aidosti ja teeskentelemättä. Useammin tunnen kuitenkin, että elämä on taistelu, selviytymistä päivästä toiseen. Rakennan edelleenkin kuorta ympärilleni, pinnan alle ei saa kurkistaa. Olen yksinäinen, kuitenkaan en halua päästää ketään lähelleni. Enkö vieläkään saa näyttää olevani heikko, epätäydellinen. APUA! Toisaalta viihdynkin itsekseni. Kaipaan ihmisiä, mutta pohjimmiltani minusta on tullut entistä epäsosiaalisempi. Kun on paljon yksin, on aina vaan vaikeampaa lähteä ihmisten joukkoon. Pelkään ja jännitän toisia ihmisiä. Jos on soitettava jollekulle tai hoidettava jokin asia puhelimitse, lykkään soittoa loputtomiin. Moni asia jää tekemättä. Mutta kun saa sen tehtyä helpotus on suuri. Tämä on hämmentävää, sillä työssäni joudun joka päivä tekemisiin muiden ihmisten kanssa, on pakko. Mutta silloin voin verhoutua työrooliini, olla paljastamatta omaa itseäni. Pidän työstäni ja luultavasti saan siinä ihmisistä tarpeekseni. Aina en vapaa-aikana edes kestä muita ihmisiä.

Kunpa saisin pois itsestäni ristiriitaisuuden, tietäisin mitä tahdon. En oikein kuulu mihinkään, kaikkialla ja kaikissa joukoissa olen jotenkin vieras. En aina edes tiedä kuka olen, millainen olen. Yritän sitä ja yritän tätä. Aloitan ja lopetan. Olen raivoissani itselleni. Olen kateellinen toisille, jotka löytävät oman tiensä ja onnistuvat sillä kulkiessaan. ”Onnea valitsemallasi tiellä”. Enkö minä osaa valita? Enkö löydä omaa tietäni. Kuinkahan monta kertaa olen tämän saman pohdinnan läpikäynyt ja tännekin kirjoittanut? Loputtoman monta kertaa varmaankin. Koskaan en päädy mihinkään ratkaisuun.

Ratkaisu? Löytyykö se ensimmäiseltä riviltä? Minun on ryhdistäydyttävä! Helppo sanoa, vaikeaa käskystä toteuttaa. Muuta itsesi, muuta käyttäytymistäsi. Sanopa ylipainoiselle tai tupakoitsijalle tai päihteiden käyttäjälle: Ryhdistäydy! Ota itseäsi niskasta kiinni! Eikös nuo kolme ole addiktioita, sairauksia? Onko minunkin käytökseni riippuvuutta tai sairautta. Olenko riippuvainen käyttäytymismalleistani ja niihin liittyvistä tunteista? Olen siis sairas, minun on parannuttava, eikä ryhdistäydyttävä. Tiedän kyllä olevani addiktioiden riivaama. Suklaa. Salmiakki. Kaikenlainen makea. Toisinaan verensokeri nousee humisten, että nukahtelen istualleni. Tietenkin netti. Facebookissa voin roikkua tuntikausia, lukien ja tykäten muiden päivityksistä. Puhumattakaan niistä älyttömistä peleistä… Ne ovat turruttavaa pakoa ympäröivästä maailmasta. Muutenkin saatan selata sivuja toisensa jälkeen. Sitten on hamstraus. Tavarat eivät jätä, eikä petä, ne tuovat turvallisuutta ja kauniita tavaroita on mukava katsoa. Ennen kaikkea ne ovat minun! Kun parisuhteeni aikana tuntui, että minulta kielletään ja viedään kaikki, tavarat toivat turvallisuuden tunnetta. Tietenkin se aiheutti ristiriitaa minun ja miehen välille. Voin huonosti ja hamstrasin lisää ihania tavaroita. Kierre jatkui ja paheni. Eristäytyin nettiin ja tavaroideni eriskummalliseen maailmaan.

Minun pitäisi hakeutua terapiaan. Joskus kävinkin päälääkärillä, kun olin aivan loppu. Auttoihan se ensihätään, mutta kovin pitkälle ei päästy. Sitten lääkäri lähti paikkakunnalta, enkä ole uutta etsinyt. Vaikea olisi löytää sellaista johon saisi luottamuksellisen suhteen. Tässä minä nyt terapoin itse itseäni. Auttaako se minua paranemaan? Tuskin. Tiedostan toki tilanteeni ja pystyn sitä pohtimaan, mutta muutokseen se ei auta. En saa menneisyyden ahdistavia ajatuksia karkoitettua, enkä voi estää itseäni tuntemasta. Mistä saisin voimaa. En ole aikoihin edes rukoillut, kuten joskus tein. Sekin tuntuu ahdistavalta. Minun ei ole helppo pyytää apua. Enkö pysty pyytämään apua edes Jumalalta?! Onko sekin liian nöyryyttävää? Pelkäänkö tuomitsemista sieltäkin suunnalta? Enkö voi näyttää heikkouttani edes rukouksen kautta? Nyt mennään jo liian syvälle. Back to the real life.