On kulunut paljon aikaa viimeisistä merkinnöistä. On myös tapahtunut paljon. Vuosi sitten viimeinkin otin ratkaisevan askeleen. Muutin pois, uuteen elämään.

Alku oli kaoottinen. Syksy synkeääkin synkeämpi. Itkin paljon. Yritin vain selviytyä päivästä toiseen. Talvi oli vaikea. Puiden kantaminen, uunien lämmittäminen, loputtomalta tuntuvat lumityöt. Siitä on maalaisromantiikka kaukana. Toisinaan olin täysin loppu, niin fyysisesti kuin henkisesti. Mietin, onko tämä sittenkään kaiken vaivan arvoista? Tätäkö halusin? Hetkittäin olin valmis palaamaan. Oli ikävä...tunteita oli yhä jäljellä.

Vähitellen helpotti. Voin olla ja elää ihan niin kuin itse haluan. Voin olla ja elää!! Vapauden tunne oli ylitsepursuava. Tämä kaikki on minun, vain minun ! Elämäni on minun.

Olenko muuttunut ihmisenä? En usko. Ihan yhtä hölmö, laiska, saamaton, rönsyilevä, innostuva, masentuva intuitiivinen, haaveileva, hauska, höpöttävä, päättämätön, naiivi, epäjärjestelmällinen, tunteellinen, herkkä, kova, outo ja omalaatuinen oma itseni olen edelleen. Itseni kanssa minun on edelleenkin elettävä.

En ole arjessani tilivelvollinen kenellekään muulle kuin itselleni. En voi tukeutua keneenkään muuhun. No, en voinut ennenkään. Aiemmin aiheutti ahdistusta juuri se, että odotin ja toivoin tukea ja apua ja vastuunjakoa puolisolta, kumppanilta. Turhaan. Pettymyksen tunne oli aina yhtä musertava. Käytännön ongelmia on koko ajan, päätöksiä tehtävä, asioita hoidettava. Mutta minä selviydyn. Jos en osaa, opettelen. Jos en tiedä, otan selvää. Minä kompuroin, minä putoan, mutta minä nousen. Mistä niitä voimia löytyykin, ihmettelen.
Minä seiviydyn. Minä elän.