...tässä blogissa.

Olen elänyt elämäni pisimmässä suhteessa nyt 15 vuotta. Siis viistoistavuotta! Sitä ennen suhteen kesto oli ollut max. 18 kk. Luulisi, että nyt olen sitten löytänyt sen elämäni suuren rakkauden. Mutta mitä vielä. Yhtä helevettiä on ollut lähestulkoon koko ajan.

Mies on ns. kunnollinen. Ei juo, ei lyö, ei juokse vieraissa. Siis missä vika? Minussa varmaankin. Niin ainakin tuo tunnekylmä mies väittää. Minähän olen se hankala ja vaikea. Olen joskus kuvaillut, että meillä on "kulttuurieroista johtuva sovittamaton ristiriita".

Kummallakin meillä on ollut jollain tavalla vammauttava lapsuus. Erona on että minä olen jollakin tavalla kyennyt käsittelemään sitä ja kasvanut henkisesti (melkein) ikäisekseni. Tuo mies sensijaan on jämähtänyt jonnekin tunne-elämän varhaisemmalle tasolle. Ollaanhan me kaksi toki luonteeltamme kovin erilaiset. Minä räiskähtelevä, tunteikas, puhelias, utelias, sosiaalinen, iloinen, pohdiskeleva. tai tarkemmin ajatellen olen joskus ollut sosiaalinen ja iloinen. Vuosien mittaan olen muuttunut yhä apeammaksi ja epäsosiaalisemmaksi. Tai olen varmasti koko ikäni ollut apea, ankea, epäsosiaalinen, epävarma ties mitä. Nyt tämän henkisen ahdinkon vuosina tuo kaikki on vain korostunut. Siitä löytyy lisää Masentavaa -kategoriasta. (kunhan sinne jaksan jotakin kirjoittaa).

Miksi sitten olen sietänyt vuosikausia ja siedän yhä tällaista epätyydyttävää elämää? Niinpä. Luuletteko, etten olisi sitä itsekin pohtinut ja mielessäni vatvonut.

Aluksihan tuo mies oli ilahduttava poikkeus verrattuna aiempiin: "tavallinen, kunnollinen, turvallinen, rauhallinen, tasainen" Kun aiemmissa suhteissa sain tottua jatkuvaan epävarmuuteen suhteen laadusta ja jatkumisesta. Se sai minut epätoivoisesti ripustautumaan ja takertumaan kaikenlaisiin vastuuttomiin renttuihin.

Yhden rentun miehen kanssa jouduin kilpailemaan hänen toisen suuren rakkautensa kanssa. Siis alkoholin. Senhän tietää mitä elämä on, kun kuukauden aikana miehellä on noin 3-4 selvää päivää. Niistäkin osa krapulapäiviä. Yhtä helevettiä tietenkin sekin elämä. Voi niitä tunteenpurkauksia, huutoa ja kyyneleitä. Uhoa, katumusta ja anteeksiantoa. Suurta rakkautta (muka), ylämäkiä ja alamäkiä, tyyntä myrskyn edellä. Hitto, kihloissakin oltiin. Mikähän älynväläys sekin. Jokin kumma voima minussa kuitenkin oli. Sillä kykenin irroittautumaan tuosta sairaasta suhteesta ihan tietoisesti. Naps. Ilmoitin, että selvinpäin voidaan tavata, humalassa ei minun luokse ole mitään asiaa. No, senhän voi arvatakin, että näillä ehdoilla tapaamiset harvenivat aika tavalla. Vaikka kyllä se monet kerrat kävi ikkunan alla uikuttamassa ja oven takana raapimassa.

Yhden ainoan kerran olen jälkeenpäin tuota tyyppiä nähnyt. Ei onneksi huomannut minua. Samassa jamassa näytti olevan silloinkin. Huoleton ja humalassa.

Mutta entäs tämä nykyinen helvetti. Ulkopuolisen silmin kaikki on HYVIN. Kulissit on kunnossa. Mies onkin tosi arka sille mitä toiset ihmiset hänestä ajattelee. Minulle on yks ja sama mitä minusta puhutaan, kun aina kuitenkin puhutaan. Semmoisia ihmiset vaan on, toisen elämän taivastelu ja tonkiminen kun on niin mukavaa ja kiinnostavaa. En tarkoita tuolla, että haluaisin levitellä avoimesti asioitani ja elämääni kenelle tahansa. Luottamuksellisia ja henkilökohtaisia asioita on paljon. Mutta en todellakaan elä ja toimi miettien, mitähän tästäkin sanotaan ja rajoittaisin jotenkin liikkumistani tai tekojani. Minusta on ihan hauskaakin olla ihmisten silmissä vähän hullu, erilainen, positiivisella tavalla. Kyllä minulla sentään huumorintajua on.

Mutta tuo mies. Hän ottaa niin kovin henkilökohtaisesti vaikkapa työkavereiden leikilläänkin sanomat asiat. Sellaiset kiusoittelut. Minuun kohdistuneille huomautuksille hän on erityisen arka. Ei puhettakaan, että antaisi samalla mitalla takaisin tai laittaisi leikiksi koko asiaa. Huumorintajuton paska. Ottaa itseensä ja tuntee, että hän on huono ja häpeää kuin olisi jotenkin epäonnistunut. Minua tietenkin loukkaa, ettei hän puolusta minua! Tavallaan ei ole minun puolellani, vaan minua vastaan. Samoin hän toimii vanhempieni kanssa. Vanhempani ovat mestareita sekaantumaan minun ja meidän elämäämme. Moittivat, neuvovat, "auttavat", opastavat, kommentoivat. Silloinkaan mies ei asetu minun kanssani samaan rintamaan, vaan taas häpeää ja ottaa itseensä. Vaikenee. Kun minä sellaisessa tilanteessa älähdän ja pidän puoleni, olen kaikkien silmissä paha ämmä.