On se kummallista. Välillä asiat on sujuvinaan. Sitten ei taas mikään suju mitenkään.

Minä olen se joka tätä perhettä kannattelen. Niin kauan kuin minä jaksan joustaa ja myötäillä, asiat menee jotenkuten Ok. Jos minulla voimat loppuu tai muuten on huono päivä, niin koko kuvio hajoaa ihan pirstaleiksi. Tänään hajosi ihan konkreettisesti. Kun maltti tuohon mieheen menee niin menee - iskin sitten autotallin ikkunan nyrkillä tuhannen pirstaleiksi. Tulee taas pintaa lähtemisen ajatus. Tällaista tämä on ollut koko ajan. Hirvittävää ristiriitaa. Kun oikeastaan mikään ei ole hyvin. Elämä on kuin palapeli, jonka palat eivät sovi toisiinsa sitten millään. Toisaalta, ei ole mitään suurta draamaa - ei alkoholismia, ei pettämistä. On vain h****tin suuri kuilu. On valtava tyhjyys - ei mitään minkä vuoksi yrittää. Minä haluaisin vain olla minä ! En joku tyhjäpää olento, joka raahustaa päivästä toiseen ajattelematta mitään ja toimii kuin robotti.

Käsittämätöntä miten tähän ajauduin. Olen kuitenkin niin kiltti myötäilijä. Vaikka voin raivostua suunnattomasti niin että lasit kilisee, olen vuosia vuosia myötäillyt ja elänyt toisen varjossa. Hyssytellyt ja peitellyt asioita ja tapahtumia, jotka voisivat ärsyttää tuota miestä. Olen yrittänyt elää niin ettei tulisi ristiriitoja. Hirveää elää jotakin rinnakkaiselämää, joka ei millään tavalla ole omalta tuntuvaa.

Olen niin surullinen niin surullinen.

Sanotaan, että naisen aggressio on eräs masennuksen ja surun purkautumistie. Olen samaa mieltä. Kärsin itsekin vihan tunteesta itsessäni. Mielummin olisin reilusti ja avoimesti surullinen, haavoittuva ja heikko. Näihin tunteisiin minulla ei ole täällä "lupaa". Mies ärsyyntyy - sanoo vain "ei se itkemällä parane" ja häipyy. En muista ainutta kertaa, että hän olisi lohduttanut minua. Ei edes silloin kun makasin epätoivoisena lattialla itkin huusin ja ulvoin suruani ja tuskaani. Eikä silloin kyse ollut meidän välisestä riidasta tai mistään, vaan "oikeasta" surusta ja hädästä jota tunsin.

Olen yksin, todella yksin. Luultavasti olen koko elämäni yrittänyt olla selviytyjä. Minun on todella vaikea pyytää apua keneltäkään. Ei ihme, että olen ollut uupunut, väsynyt, masentunut, totaalisen l-o-p-p-u jo kauan. Se on väsymystä, johon ei nukkuminen auta. Uni helpottaa vain hetkeksi. Pääsen ainakin pois jonnekin. Herätessäni kaikki on taas totta, liiankin totta.

Vai onko niin, että sitä saa mitä tilaa ? Olenko minä ansainnut tämän ? Eihän ihminen saa suurempaa kuormaa kuin jaksaa kantaa - näin sanotaan. Miksi minä sitten en jaksa suoriutua omasta kuormastani ?