Kyllä on ollutkin taas viikko. Siis viime viikko. Joka illalle riitti jotain ohjelmaa. Kauheasti ei ehtinyt olotilaansa pohtimaan. Paitsi siltä osin, että lääkkeet oli loppu, enkä ollut saanut uusittua reseptiä. Tauko lääkityksessä aiheutti tutut kiusalliset oireet. Reseptin uusiminen  tuntuu vaikeutuvan jatkuvasti. Omaa lääkäriäni en ole tavannut aikoihin. Toinen, joka on reseptini viime ajat uusinut, on vaihtanut vastaanottonsa läheiseen kaupunkiin. Siitä tuli taas uutta pään vaivaa, mutta sain kuin sainkin uuden reseptin. Vaikka tarvitsisin todellakin jonkinlaisen tapaamisen lääkärin(i) kanssa.

Sitten kun tuli pieni tauko ja pysähdys kaikkeen tohinaan ja touhuun. Aloin taas pohtia tätä eroamista ja sen vaikeutta. Juuri kun olin tehnyt itselleni selväksi, kun tälle tielle on lähdetty, niin eteenpäin mennään kuin juna raiteilla. Sitten alkaa taas omatunto kolkuttaa. Yhtäältä ja kahtaalta kuulee pohdintaa ja kommenttia, kuinka ihmiset eroavat liian helposti. Eräs 50 vuotta yhdessä ollut pariskunta kertoi juuri televisiossa mitä kaikkea oli yhteisen taipaleen varrella ollut. Oli montaa lajia, uskottomuuttakin, mutta yhdessä oltiin yhä. Sitten miettii lapsia ja sitä mitä lähtö ja ero ja muutto heihin vaikuttaa.

Onko miehen ja minun välillä sitten tapahtunut jotain liikahdusta positiiviseen suuntaan. Mitä vielä. Kylmää kylmää. Välinpitämätöntä. Kumpikaan ei tee elettäkään parantaakseen asioita. Luulen, että mies ei edes tajua tilannetta. Onhan tällaista jääkautta ollut ennenkin. Mutta tämä on nyt minun puoleltani ihan erilaista. Aiemmin se oli avointa vihanpitoa ja mykkäkoulua, joka aikaajoin räjähti raivoisaksi riidaksi. Nyt minä olen välinpitämätön, mies on minulle kuin ilmaan. Puhun vain aivan pakolliset lapsia koskevat asiat. Tunteilla ja ajatuksilla ei ole mitään sijaa. Menen ja tulen sen enempää ilmoittelematta. Niinpä tekee mieskin. Mutta niin se tekee muutenkin. Ja välinpitämättömän "olet-minulle-pelkkää-ilmaa" -käytöksen mies osaa luonnostaan.

Talolle en ole juurikaan ehtinyt. Pikapikaa olen lämmittänyt uuneja ja vienyt jotain tavaroita sinne. Yhtenä iltana ehdin kyllä hetkeksi rauhoittua siellä. Tuijottelin tulta takassa, en muista mitä ajattelin. En kai mitään. Pää ja ajatukset olivat jotenkin kevyet. Mieli lepäsi.

Sain jopa ensi talven varalle polttopuita. Aikamoisia suuria puunrunkoja pätkittyinä. Pitäisi vielä jollain keinoin saada ne pilkottua pienemmäksi. Kirveen jo ostin. Ei muuta kuin harjoittelemaan polttopuiden halkomista. Hiusten halkomisen jo osaankin