Tätä jatkuvaa vatulointia ja tunteiden kanssa vääntöä. Katsoin äsken TV ykköseltä kotikatsomosta "Mökki" minisarjaa. Siinä sitä oli draamaa. Kolisteltiin luurangot kaapista ja selviteltiin jopa vuosikymmeniä piilossa pidettyjä asioita. Tai piilossa - niistä ei vain oltu puhuttu, ei uskallettu puhua. Vanha Hanna -mummo oli kuitenkin uskaltanut elää elämäänsä omalla tavallaan, muiden mielipiteistä suuremmin piittaamatta. Nyt hän oli sairas, kuolemansairas. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut olla katkera. Ei tarvinnut surra ja katua mennyttä. Että jäisi elämätön elämä. Eikö sitä sanota, että vanhana ei kadu sitä mitä on elämässään tehnyt, vaan sitä minkä jätti tekemättä. Siinä sarjassa sensijaan yksi keski-iän ylittänyt muija tilitti, kuinka hän on uhrannut  elämänsä ja uhrautunut muiden puolesta. Nyt oli katkera ja kännipäissään solvasi kaikkia paikallaolleita.

Ajattelin, että minäkö se siinä olen muutaman vuoden kuluttua ja rääyn niin että räkä roiskuu.

Minua suoraansanoen vituttaa oma itseni. Minkä helvetin takia minun pitää olla niin syvällinen ja analysoiva ja pohtia asioita loputtomiin ??!! Miksi en vaan totea, että vittu joo tää ei toimi, lähenpä sit tästä hevonkuuseen. Mutta ei niin ei. Olen sitä mieltä, että keskinkertaiset ja yksinkertaiset ihmiset pärjää. Minä olen aivan liian monimutkainen, että sekoan itteeni. Olen varsinainen kameleontti. Välillä oon sitä välillä oon tätä. Kyllä taitaa olla henkinen ikä huomattavasti alempi kuin mitä naama näyttää.

Vaikka oikeesti. Minä olen järkevä ihminen. Tai järkeilevä, Luulen olevani tunneihminen. Niin olenkin, tunteet kiehuu kuohuu ja liikahtelee sisälläni. Mutta teen päätökseni erittäin paljon järjellä. Usein ei ole mitään järkeä toimia niin.