Talosta tekemäni tarjous on hyväksytty ! Mitäs nyt ?? Ensi viikolla on kuntotarkastus ja sen jälkeen pitäis tehdä kauppakirjat. Mitäs nyt sitten ?? Minun pitäis parin viikon kuluttua viimeistään päättää mitä loppuelämälleni teen. Mitä teen ja miksi ? Haluanko todellakin oikeasti lähteä, muuttaa pois ja erota ? Olisiko mitään keinoa muuttaa nykyistä elämääni vähänkään siedettävämmäksi ? Haluanko edes yrittää ? Niin paljon aikaa on kulunut hukkaan "yrittäessä". Kuinka paljon olen valmis itse näkemään vaivaa asioiden parantamiseksi ? Eikö se jo riitä mitä olen tehnyt (ainakin yrittänyt) kaikki nämä vuodet. Onko ero oikea ratkaisu pahaan olooni ?

Ei voi kieltää, olen itsekin ollut todella v****nen. Häijy, oikea paska. Riitelen, huudan, paiskon tavaroita, moitin ja nalkutan. Omasta mielestäni olen vain rehellinen uskaltaessani näyttää myös kielteiset tunteeni. Toisaalta puran myös pahaa oloani. Kaikkea tuskaa, patoutumaa mitä sisälläni on. Kerjään sillä huomiota, rakkautta, hellyyttä. Apua auttakaa !! Pelkään olla heikko! Siksi kai hätä ja suru purkautuu niin negatiivisena ja raivokkaana.

Toisaalta osaan näyttää myös myönteiset tunteeni. Helppoa se ei ole. Ei ole koskaan ollut. Olen kuitenkin opetellut pikkuhiljaa. Olen suunnattoman paljon pohdiskellut omia ajatuksiani ja tunteitani. Miettinyt paljon miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Monet kerrat olen käynyt läpi elämääni, lapsuuttani ja kaikkea kokemaani. Yrittänyt ymmärtää tapahtumia ja sitä miten kaikki se on minuun vaikuttanut. Mutta jos jään vaille vastakaikua (välinpitämättömyys on pahinta mitä tiedän) sulkeudun helposti kuoreeni. En uskalla näyttää sisintäni. Usein olen avautunut jollekin ajatuksineni. Jälkeenpäin olen katunut ja manaillut avoimuuttani ja suoraan sanoen naiiviuttani.

Parisuhde, seurustelu, yhdessäolo on ollut minulle aina hyvin vaikea asia. Nuorena suhteet olivat kovin väkinäisiä, hyvin lyhyitä. Jännitin kamalasti monia asioita. Luottamuksen saavuttaminen ja hyväksytyksitulemisen tarve oli - ja yhä on minulle tärkeää. Kaiken teki kuitenkin vaikeaksi läheisyyden pelko ja hylätyksitulemisen pelko. Sen vuoksi olin hyvin epävarma. Usein aloinkin oikutella ja kiukutella poikaystävälle. Sitten vältellä häntä. Suhteet laitoin poikki nopeasti - ennenkuin toinen ehtisi ensin.

Myöhemmissä suhteissa taas olin ripustautuja. Yritin olla aina ja kaikkialla mukana ja mukava, yritin olla mieliksi ja myötäilin. Poika halusi viettää aikaansa, tottakai kaveriensa kanssa, mitä riuduin ikävästä yksin. Yhdessä ollessamme yritin hukuttaa hänen huomioon ja rakkauteen. Ja ne muutamat rentut joihin ripustauduin... Heidät yritin kai pelastaa ja muuttaa. Juoksin perässä ja ohjasin taas oikealle tielle. No voi sun sentään. Jälkeenpäin ajatellen, mikä idiootti olin !

Nyt olisi kunnon mies: ei juo, lyö tai juokse vieraissa. Minä vain olen niin onneton hänen kanssaan. Muistelen kaiholla kuinka innostunut olinkaan aluksi. Tämän miehen minä haluan ! Minä olinkin alusta saakka se aktiivisempi osapuoli ja aloitteentekijä koko suhteelle. Asiat jotka jo alkutaipaleella aiheuttivat ongelmia ja yhteentörmäyksiä, aiheuttavat niitä yhä. Vielä kärjistetymmin ja helpommin vain.

Siis, mitäs nyt ? Mitä minä haluan ? Haluanko minä sen talon ? Haluanko ottaa riskin, että ratkaisuni ei toimi ? Elämä on aina riski. Haluanko minä tämän elämän vai sen uuden elämän ?

Row-Row. Tässä on taas perimmäinen minä. Soutaa ja huopaa vatvoo ja epäröin. Teen niin tai näin, on aina väärin päin. Se voisi olla mottoni.

Eilen illalla selasin netistä horoskooppisivuja ja biorytmejä. Jotain vahvistusta ja tukea edes. Viestittelin myös parhaalle ystävälleni. Ei vastausta. Hän on niin suosittu, aika monen "paras ystävä", ei kai ehtinyt huomioida minua. Tiedän, hänellä on omassakin elämässä niin paljon tapahtumia ja toimintaa. Minulla nyt vain tyhjyys.