Millään ei tahdo saada mitään plokkailtua. Lasten kanssa oltiin reissussa. Ja huh kyllä oli rankkaa ! Oli kyllä myös hauskaa. Mutta vielä hauskempaa oli päästä takaisin, pois reissusta kotiin. Koko alkuviikko on mennyt ikäänkuin päätä selvitellessä. Liian vähän unta, liikaa ajatuksia.

Toukokuussa kuoli eräs hyvin tuntemani ihminen. Aivan yllättäen, perusterve ihminen. Hän oli oikeasti hyvä ihminen, niitä harvoja hyviä jonka tunnen. Hänen olisi kuulunut saada elää. Lisäksi viime viikolla tapahtui eräs ikävä asia. Menetin jotakin minulle hyvin tärkeää. Nämä kaksi asiaa saivat minut taas muistamaan elämän rajallisuuden. Ja huomaamaan miten helposti voi menettää niin paljon, ihan yhtäkkiä. Sai minut ajattelemaan, taas kerran, että hukkaan elämääni, päivä toisensa jälkeen ! Miksi en viimeinkin löydä riittävästi rohkeutta ottaa elämäni haltuun ! Olen todella raukka. 

Viikonlopun aikana muutaman kerran iski kuin viiltävä miekka - yksinäisyys. Olen hyvin yksin. Tuntuu kuin kaikilla toisilla olisi joku, aina joku johon tukeutua. Minun on selvittävä yksin. Totta on että olen karkottanut monia ihmisiä ympäriltäni. Kuvittelen olevani mukava, seurallinen, huumorintajuinen, ystävällinen, helposti lähestyttävä. Tahtomattani olen kuitenkin töykeän oloinen, ynseä, sulkeutunut, luotaantyöntävä. Ajattelen mielessäni usein hirveitä asioita toisista ihmisistä. Inhottavia asioita minulle täysin tuntemattomista ihmisistä. Ajattelen, että mitä haittaa, kun en sano ajatuksiani ääneen tai en edes näytä mitä ajattelen. Mutta ehkäpä kaikki nuo inhottavat ja törkeät ajatukseni näkyvät kuitenkin päällepäin vaikka muuta kuvittelen. Puran ajatuksillani kaiketi mustaa möykkyä, kaikkea paskaa sisälläni.

Nyt on pakko lopettaa, totuus tekee liian kipeää. Elämä viiltää.