Tuli taukoa tähän kirjoitteluun. Olin kauan odottamallani matkalla ulkomailla. Ei ollut mikään aurinkorantaloma, ei toki, sellaiselle en lähtisi. Se oli eräänlainen samanhenkisten naisten toimintaloma. En ole juurikaan ulkomailla matkustellut. Jonkun kerran Euroopan alueella ja... no, Ruotsia ja Norjaa ei kai edes lasketa. Kerrat lentokoneessa voi laskea yhden käden sormilla. Nytkin vähän jännitti. Ei oikeastaan itse lentäminen, vaan selviytyminen lentoasemilla, että osaan mennä oikeaan paikkaan oikeaan aikaan ja löydänkö pisteestä A pisteeseen B. Ihan turhaa tietenkin. Sitä vaan on miltei kaikessa varautunut siihen, että "kuitenkin jotakin menee pieleen, paras kun odottaa vain pahinta".

Matka oli kuitenkin ihana. Todellinen irtiotto kaikesta tästä. Upeat maisemat, mukavat ihmiset kohdemaassa, uudet elämykset. Todella harvinaista herkkua minulle. Kotiinpäin lentäessä alkoi kuitenkin tulla levoton olo. Miten ihmeessä taas palaudun normaali elämääni. Lento oli perillä Suomessa myöhään yöllä. Sitten vielä kotimatkaa aika tovi. Mies oli tietenkin jo nukkumassa. Aamulla nousi ja lähti aikaisemmin töihin kuin minä. Ei siis tavattu vasta kuin illalla. Vaan eipä oikeastaan tavattu silloinkaan tai vieläkään. Millään tavalla ei mies ole kommentoinut lähtöäni tai tulemistani.

Selityshän löytyy... Matkaa valmistellessani toimin kyllä tökerösti. Tein kaikki matkajärjestelyt kertomatta miehelle mitään. Pyysin äitiäni huolehtimaan poissaollessani, että lapset lähtee kouluun ja saavat ruokaa ja päälleen puhtaita vaatteita. Mies kyllä näki lähtötohinan, pakkaamisen jne. Vaan mitään ei sanonut, ei kysynyt, ei. Käveli jopa minua vastaan kun lähdin laukku kädessä ulos autolle. Ei tainnut edes päin katsoa. Vaan enpä virkannut minäkään mitään. Enpä ole muutenkaan pitkään aikaan ilmoitellut tai kysynyt lupaa tekemisilleni ja menemisilleni. Ei ole mieskään. Loukkaantui tietenkin kun en mitään kertonut.  En vain halunnut kuulla mitään kalseita kommentteja matkaan lähdöstäni. Yritin välttää riitaa sanasotaa pahaa mieltä. Onko huono hiljaisuus parempi, kuin hyvä riita.

Talon kanssa on taas alettava tositoimiin. Maalaukset ja lattian laitot on vielä pahasti kesken. Syksyn myötä pakkanen kolkuttaa nurkissa. Joka päivä pitäisi ehtiä lämmittämään uuneja. Se ei ole mikään pikainen piipahdus. Lapsia pitäisi pyörittää mukana tässä. Suoraa töistä en voi mennä Talolle. On siis ajettava päinvastaiseen suuntaan hakemaan lapsia kotoa, sitten taas takaisinpäin Talolle. On tässä jo monta mutkaa ajettu, kun yksi lapsi ei halua mukaan, eikä sitä voi kotiin yksinkään jättää. Pitää siis järjestää, että menee kaverille. Mutta sitä ennen on käytävä lapsen kanssa kaupassa ostamassa uusi uimapuku, kun muisti juuri, että huomenna on uintia ja entiset uikkarit onkin pienet. Siis kotiin - kauppaan - kotiin - Talolle - kotiin... Jos lapset on mukana Talolla, ei tietenkään voi olla myöhään, että saa muksut ajoissa nukkumaan koulupäivinä.

Miehellä on alkamassa syksyinen työrupeama, on poissa viikonloppuisinkin, käy kotona syömässä ja nukkumassa. Joten entistä enemmän tulee minulle ajoa ja päänvaivaa.

Tekisi mieleni mennä koko viikonlopuksi Talolle. Saisin toivottavasti tehtyäkin enemmän. Minkähän selityksen poissaololleni sanoisin miehelle. No, en kai mitään, kun en yleensäkään kerro.

Voin vain todeta, että onnea valitsemallani tiellä.