Nyt alkaa tulla väsymys tähän talotouhuun. Ei jaksaisi tehdä mitään sen eteen. Lainapaperit eivät pankissa olleet valmiit. Kävin tekemässä taloon vakuutuksen. Nyt on viikonloppu edessä. Täytyy varmaan olla ajattelematta koko asiaa viikonlopun aikana, kun ei kuitenkaan voi millekään mitään.

Vähän väliä ajatus karkaa miettimään kaikkea sitä mitä teen ja toteutan siellä talossa. Tosiasia kuitenkin on, että ainakaan seuraavaan puoleen vuoteen en pääse sinne muuttamaan. Ensin on irtisanottava ne vuokralaisetkin ja sitten vasta pääsee suunnittelemaan remonttia. Onkohan mulla oikeasti varaa edes tehdä kaikkea mitä siellä pitäisi korjata.

Miehen kanssa on ollut tosi viileän välinpitämätöntä. Ei varsinaisesti mitään riitaa tai edes vihamielisyyttä. Sellaista "tässä-nyt-vaan-elellään-päivä-kerrallaan". Ainoat puheenaiheet ovat olleet muutamat tavanomaiset asiat kuka käy kaupassa ja jokin lasten koulujuttu. Ei tämä mitään uutta ja erikoista ole. Eihän se mies muutenkaan paljon puhele. Ei sitä kiinnosta minun tekemiseni. Toisaalta minun käy sitä sääliksikin. Ja kyllä minua surettaa koko tilanne. Ei tässä näin pitänyt käydä ! On sentään aika monta vuotta oltu yhdessä. Mutta aina vaan joutuu sen totuuden eteen, ettei tästä tule mitään. Jonkinlaista kitumista tämä on vuodesta toiseen. Päivä menee ja toinenkin, kun ei tarkemmin ajattele. Mutta heti kun pysähtyy hetkeksikin miettimään, niin ihan kipeää tekee. Vaadinko liikaa, en tiedä. Ainoa asia mitä toivon ja haluan, on mielenrauha, jonkinlainen levollisuus. Ei enää tätä kuristavaa ja ahdistavaa tunnetta. Varuillaan oloa. Tai sitä että joutuu suunnittelemaan kaiken melkein salaa.

Ei ei ei. Nyt se loppuu. Olen päätöksen tehnyt. Ottanut sen ensimmäisen askeleen. (vielä voisin perua....!!?!)Nyt on vain mentävä eteenpäin ja katsottava ja kestettävä kaikki mitä tästä seuraa. On mentävä läpi tulimeren, vaikka kärventyisin kuin kärpänen. On vain mentävä. On uskallettava.