Syksy meni yllättävän hyvin. Pääsin käymään lomalla etelässä. Se vaati melkoisesti vaivannäköä ja järjestelyjä, mutta oli kaiken vaivan arvoista! Luulin jo välttäneeni joka syksyisen masennuksen ja väsymyksen. Mutta se tulikin viiveellä joulun aikoihin. Ja jatkuu yhä. En millään jaksaisi suorittaa päivittäisiä rutiineja. Tähän saakka työssäkäynti on ollut melkeinpä henkireikä ankeuden keskellä, nyt lähteminen aamuisin tuntuu vastenmieliseltä. Minull ei ole edes talvilomaa, onneksi joulun aikaan oli pitkät pyhät. Seuraava pitempi vapaa on pääsiäisenä. Sen jälkeen onkin odotettava kesälomaa. Väsymys väsymys uupumus, joka on ollut seuralaiseni jo vuosia, jatkuu yhä. 

Olen saanut taas todeta kuinka yksinäinen olen. Kenen puoleen käännyn kun tarvitsen apua? Kenelle kertoa asioita, kenen kanssa puhua, miettiä pohdiskella? Kenen kanssa edes voisin vaihtaa kuulumisia??? Miten olenkin elänyt niin, ettei minulla ole ystäviä ? Tai on ja ei ole. Täällä asuinpaikkakunnallani olen asunut runsaat pari vuosikymmentä. Olen kuitenkin pitänyt etäisyyttä ihmisiin. Harvassa on ne ihmiset joiden kanssa olen tekemisissä usein. No, työpaikan ihmiset, mutta heidänkään kanssaan en ole tekemisissä työajan ulkopuolella. En jotenkin  luota ihmisiin täällä. En haluaisi paljastaa heille liikaa itsestäni.  Läheisimpiä (ainoita) ystäviäni en haluaisi kuormittaa, vältän käymästä tai ottamasta edes yhteyttä jos olen alamaissa tai muuten huonossa jamassa. No, aika usein olen alamaissa, niinpä tapaamisten välit venyvät toisinaan.

Kunpa voisin edes muutaman päivän vain olla, ilman mitään velvotteita, todennäköisesti nukkuisin pari vuorokautta.