Tavoilleni uskollisena pitkällisen vatvomisen ja viivyttelyn jälkeen lähdin sittenkin käymään pääsiäisenä vanhempieni luona. Edellisestä käynnistä olikin jo kulunut yli puoltoista vuotta. En olisi millään halunnut tuhlata ainoaa pitkää vapaata siihen. Mutta päätöksen sinetöi tieto, että isäni on joutunut leikkaukseen. Leikkaus itse oli varsin rutiinijuttu, mutta leikkauksen jälkeen tuli joitakin komplikaatioita. Ajattelin myös että hetkellinen etäisyys omaan tilanteeseen voisi tehdä hyvää.

Lähtö oli tietenkin viime hetken hässäkkää. Miehen kanssa sain aikaan riidan kun myöhästyin junasta. Miehen syy. No tottakai. Se nukkui liikaa ja sitten ei suostunut ajamaan yhtään lujempaa asemalle. Ei kuulemma halua menettää korttiaan. Hitto olis antanut minun ajaa. Joo okei, oma moka tietenkin se myöhästyminen. Jätän aina kaiken viime hetkeen ja hermoilen miten kotijoukot lapset ja elukat pärjää poissaollessani. Ne kun ovat pääasiassa minun vastuullani. Juna meni menojaa. Takaisin kotiin vaan. En sitten saanut uutta lippua, kaikki junat oli aivan loppuun buukattu. Tietenkin saatoin ostaa lipun junasta, mutta istumapaikkaa piti odotella tovi jos toinenkin. En sitten osannut rauhoittua koko matkan aikana. Torkahtelin vaan epämääräisesti.

Olin suunnitellut tapaavani pari vanhaa kaveriani, joihin otan yhteyttä joka kerta kun käyn entisessä kotikaupungissani. Nyt kun en heti saavuttuani sitä tehnyt, jää se tekemättä, sillä paluumatka on edessä. Nyt taas ruoskii itseään. Tällainen saamaton paska minä olen. Turha syyttää muita, jos on yksinäistä ja kurjaa. Kumpikin näistä kavereista olis ilahtunut yhteydenotosta ja tapaamisesta. Jotenkin minä jämähdän ja jähmetyn. Oleskelu vanhempien luona ei koskaan ole mitenkään vapauttavaa. Aina, koko ikäsi olet jonkun lapsi.

Vanhempien ja lasten välisessä suhteessa merkitsee paljon se pystyvätkö osapuolet kasvamaan ja muuttumaan rooleissaan. Ihminen ei koskaan muutu, ei ainakaan jonkun toisen muuttamana, vastoin omaa tahtoaan. Lasten kasvaessa vanhempienkin pitäisi kasvaa. Omat vanhempani eivät osaa päästää irti. Ainakaan äitini. Hän holhoaa ja käskyttää kuin kakaraa. Olen toki ulospäin varsin saamaton ja hidas. Sen vuoksi helppo kohde. Ja minun on niin helppo solahtaa lapsen rooliin takaisin vanhempieni läsnäollessa. Kinata ja vastustaa auktoriteetteja. Ärsyyntyä ja kiukutella. Ymmärrys hoi. Mutta sitä elämä on, kasvamista muuttumista, kipuilua ja haavoittumista. Mitä onkaan itselläni vastassa, kun omat lapseni kasvavat? Osaanko kasvaa mukana? Osaanko löysätä liekaa riittävästi, sopivasti, kuitenkin kiinni pitäen ? Niinpä. Joka vanhemman ongelma, historia toistaa itseään. Toivottavasti ei. Minä, kuten miljoona muuta vanhempaa toivoo, ettei toistaisi samoja virheitä kuin omat vanhemmat. Minä olen nyt matkalla itsetutkiskelun tiellä. Yritän ainakin kasvaa. Muutu en koskaan.